Kaupungin rahankäytön valvontaa on parannettava

Helsingin hallinnossa paljastui hiljattain törkeä virka-aseman väärinkäyttötapaus. Opetusvirastossa koulujen tietotekniikan laitehankinnoista vastaavan virkamiehen epäillään kavaltaneen jopa miljoonia asemansa turvin. Tekijä on vangittu.

Männäviikolla valtuuston kokouksessa päiviteltiin, että miten tämä on ylipäätään voinut tapahtua? Kenen olisi pitänyt herätä, ja mitä voitaisi tehdä sen eteen, että vastaavaa ei toistuisi? Syyttävä sormi on osoittanut löperöön hallintoon.

Nämä kaikki ovat asianmukaisia kysymyksiä, mutta on syytä myös todeta, että kaupungin virantoimituksissa vastaavat epäselvyydet eivät ole mitenkään ainutlaatuisia. Muutama vuosi sitten erään kaupungin liikelaitoksen johtajaa epäiltiin rahankäytön epäselvyyksistä. Kyseisessä tapauksessa henkilö päätti irtisanoutua tehtävästään suurinpiirtein siinä vaiheessa, kun maija ajoi pihaan. Johtaja ilmoitti lähtevänsä “shangi-la:han” hoitamaan pandoja ja esitutkinta lopetettiin pian tapahtumien jälkeen. Syytteitä ei nostettu, mutta monta kysymysmerkkiä jäi leijumaan ilmaan.

Korruptio on inhimillistä ja usein tilaisuudet tekevät varkaan. Sitä pitää kuitenkin torjua kaikin mahdollisin keinoin, sillä mikään ei myrkytä yhteiskuntaa pahemmin. Suomessa ei rahalahjukset tutkimusten mukaan juuri vaihda omistajaa. Meillä korruptio on pehmeämpää. Aseman ja asiantuntijuuden perusteella voidaan vaikuttaa julkisiin hankkeisiin. Lihavat diilit menevät suosituksilla lähipiirille kytkösten jäädessä pimentoon. Toisaalla teetetään hulppeita remontteja omassa käytössä oleviin työsuhdeasuntoihin. Kulttuuripuolella apurahat valuvat tutuille tekijöille ja rekrytoinneissa hyväveli -kulttuuri on ikävää todellisuutta. Huippu-urheilun puolella rahankäytön holtittomuudesta on ollut esillä ehkä räikeintä välinpitämättömyyttä.

Vaara kasvaa silloin, kun viranhaltija on istunut pallillaan vuosikaudet ja toimintakultuuria ei tuuleteta. Päälle voi iskeä eräänlainen vauhtisokeus. Verkostot ovat kehittyneet syvälle esim. liike-elämään ja houkutukset voivat kasvaa. Silloin ollaan väistämättä tilanteessa, missä pitkän viran tuoman kokemuksen rooli korostuu. Asiantuntijan statuksesta nauttivaa, järjestelmästä hyvin perillä olevaa ei herkästi kyseenalaisteta. Se mahdollistaa väärinkäytökset.

Tietenkin suurin osa viranhaltijoista hoitaa tointaan moitteettomasti ja asiantuntijat ovat toki usein oman alansa tärkeimpiä voimavaroja, mitä päätöksenteon tueksi voidaan saada, mutta autuaaksi se status ei ketään tee. Tämän päivän viisaudet voivat olla huomisen pilkan aiheita. Maapallo oli joskus asianatuntijoiden mielestä litteä ja heidän kyseenalaistaminen vei roviolle. Vielä 50-luvulla eräänkin arvostetun koulukunnan asiantuntijat määräsivät mummoille piriä, jotta pyykkipäivän työvuori ei aivan vanhuksia uuvuttaisi.

On vaadittava, että kaikkia kuluja, mitä nyt surutta nakataan kaupungin piikkiin tarpeellisina viranhoitoon liittyvinä menoina, pitää tarkastella uudelleen. Hallintouudistuksen yhteydessä on pidettävä huoli, että valvonta tehostuu myös muilla sektoreilla, kuin pelkästään hankinnoissa. Julkisten varojen holtiton käyttö, edustusporsastelu yms, suoranainen elvistely on vastenmielisintä mitä julkisessa virassa oleva henkilö voi tehdä. 100 vuotiaasta Suomesta sen voisi kitkeä pois.

Yksinasuvat helsinkiläiset! Nyt on vaadittava järkeä asuntopolitiikkaan

Kuntavaalit lähenee ja Helsingissä puhutaan nyt paljon asumisesta.

Asumisen hinta kaupungissa on kasvanut huolestuttavasti jo vuosia. Kun muutin vuonna 2006 Kallioon oli pieni reilun 20 neliön kämppäni vuokra 475€/kk. Tänään tuo sama kämppä on 680€/kk.

Kaavoitusta on lisätty ja uusia kortteleita nousee eri puolille, mutta miten tämä tulee vaikuttamaan asuntojen hintoihin, on vielä epävarmaa. Kasvavat kustannukset ovat iskeneet erityisen rankasti yksinasuviin, joita Helsingin kotitalouksestan on noin puolet.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAKuva:Petri Tuohimaa

23.1 Helsingissä oli myynnissä seuraavanlainen kattaus asuntoja: yksiöt 239kpl, kaksiot 989 kpl, kolmiot 887kpl, neliöt 667kpl. Lähde: oikotie.fi Yksiöitä on tarjolla murto osa kaksioihin tai kolmioihin verrattuna. Niitä pitää saada lisää!

Lisäksi, mitä pienempi asunto on, sitä kalliimpi se on myös neliöhinnaltaan, oli sitten kyseessä omistus tai vuokra-asunto. 20 neliön asunnon vuokra voi puolestaan olla jopa yli 700€/kk, mikä on pienituloiselle (toisinaan myös keskituloisellekin) kova kustannus.

Yksiöitä on tarjolla paljon vähemmän kuin esim. kaksioita myös vuokramarkkinoilla. Tässä kohtaa vuokra-asuntoa etsivä yksinasuva putoaa eräänlaiseen kustannusloukkuun. Pienen yksiön voi saada noin 700 euron hintaan jostain kantakaupungin lähistöltä. Muutama satanen lisää, niin summa riittää jo tilavaan kaksioon vaikka Itäkeskuksessa tai Munkkiniemessä. Tuo muutama satanen on kuitenkin monien pienituloisten kohdalla kriittinen. Kaksioita olisi tarjolla, mutta rahat eivät riitä, joten on pakko valita hiukan halvempi yksiö vaikka niiden hinnoissa on ilmaa.

Miksi tämä sitten on niin haitallista? Talousviisaat ovat varoitelleet, että asumisen kohoavat kustannukset alkavat haitata talouden yleistä kehitystä. Esimerkiksi hoiva-alalla Helsingin asumisen kalleudesta on tullut rekrytointiongelma. Kotipalveluun on vaikea löytää työntekijöitä, koska heillä ei ole varaa asua Helsingissä. Sama pätee oikeastaan mihin tahansa pienipalkkaiseen työhön erityisesti palvelualalla ja nämä työt eivät ole häviämässä kaupungista mihinkään. Päinvastoin.

Yksinasuviin kohdistuu myös muita asumisen mukana tulevia kustannuspaineita, koska he kantavat jo valmiiksi 100% vastuun omasta taloudestaan. He eivät pariskuntien tavoin jaa kustannuksia ruoasta, vedestä, sähköstä, netistä, autosta jne. Onko yhteiskunnalla muuta tarjottavaa kaupunkien yksinasuville kuin pakkopariutuminen tai kimppa-asuminen? Yhteiskunnan pitäisi reagoida ihmisten valintoihin eikä pyrkiä isompia huoneistokoja suosivalla asuntopolitiikalla luomaan epäoikeudenmukaisia rakenteita. Yksinasuminen on osa kaupungistumista, ja siihen pitäisi kyetä vastaamaan.

Kaupungissa tarvittaisiin erityisen kipeästi kohtuuhintaisia, yhdelle mentäviä asuntoja haarukassa 25-30m2. Tällä hetkellä rakentaminen keskittyy suuriin aluehankkeisiin, kuten Pasila, Järkäsaari ja Kalastama sekä Kruunuvuorenranta. Kaikki nämä (pl.Pasila) ovat merellisiä alueita, joiden tonttimaan hinnat ovat korkeita. Tämä heijastuu väkisinkin asuntojen hintoihin. Sijoitusmielessä asunto olisi monille yksinasuvallekin houkutteleva kohde. Tutkimukset osoittavat, että kaupungissa olisi taloudellisesti kannattavaa asua omistusasunnossa. Olen huolestuneena seurannut, kuinka toive oman asunnon ostamisesta on karannut yhä useampien ulottumattomiin. Tähän on vaikuttanut paitsi hintojen kohoaminen, myös kiristyneet lainahanat. 15% omarahoitusosuus, minkä pankki “vaatii”, on yksiöiden kohdalla Helsingissä jo 20-30 000 euroa. Summan säästämiseen menee kitsaimmallakin visulla hyvä tovi. Pienituloiset, joilla ei ole omaisuutta, voivat tästä vain haaveilla, sillä rahat uppoavat vuokriin.

Mistä ratkaisut?

Lääkkeeksi on tarjottu lisää kaavoitusta, ja siinä onkin onnistuttu hyvin. Tänä vuonna valmistuu 6000 asuntoa ja tavoite on nostaa määrä 7000 asuntoon, mutta riittääkö se? Voimme kaavoittaa ja rakentaa vaikka kuinka asuntoja, mutta jos ne ovat väärän kokoisia tai liian kalliita eivätkä vastaa ihmisten tarpeeseen, ei Helsingin ongelmat muutu miksikään.

Voisiko vastaus olla täydennys ja muuntorakentamisen täysi asennemuutos? Tähän voi olla mahdollisuudet, nyt kun kiinteistöpinta-alaa näyttää vapautuvan erityisesti toimistojen jäädessä käyttämättömiksi. Kehittyvä tietoyhteiskunta on irrottamassa työn paikkasidonnaisuudesta monilla aloilla. Yhä useampi työskentelee kotona ja toimistoa tarvitaan yhä harvemmin.

Esteitäkin on. Tehokasta muuntorakentamista haittaa kaavamuutoksien hitaus. Vaatimuslistaa jatkaa autopaikkojen, hissien ja väestösuojien määrä. Kaikki toimistorakennukset eivät myöskään sovellu asuinkäyttöön ilman mittavia remontteja, jotka tekevät toiveet edullisuudesta tyhjiksi.

Olisi kuitenkin hyvä, jos työn alle saataisiin ainakin ne kohteet joissa nähdään heti potentiaalia. Vähintä mitä voi tehdä on löysyttää joitain kireitä normeja ja panna vauhtia hyvien kohteiden kaavamuutoksiin. Lisäksi mielestäni tulisi helpottaa liikehuoneistojen osittaista käyttötarkoituksen muuttamista siten, että halutessaan esimerkiksi kivijalkayrittäjä voisi asua liikehuoneistossaan. Tämän tulisi olla mahdollista tiettyjen ehtojen ollessa kohdallaan. Nykylinjaukset käytännössä estävät tämän.

Aina tasaisin väliajoin on esitetty arvioita, joiden mukaan Helsingissä olisi jopa 30 000 asuntoa tyhjillään. Lukuun on päädytty sen perusteella, että näissä asunnoissa ei ole kukaan kirjoilla. Arvion todenperäisyydestä on kiistelty ja  luku on varmasti yläkanttiin. Suurin osa on kuitenkin mitä ilmeisimmin jonkinlaisessa käytössä. Esim. kaupunkiasuntoja, joiden omistaja asuu pääasiassa jossain kehyskunnassa, tai jopa kauempana, mutta ei syystä tai toisesta ole halunnut luopua “citykodistaan”. Joukkoon mahtuu myös yritysten työsuhdeasuntoja, joissa majoitetaan komennuksella olevia tai ulkomaisia vieraita. Osa voi kuulua kuolipesille, jotka eivät ole päässeet sopuun perinnönjaosta. Tapauksia lienee monenlaisia. Huomionavoista on, että luku on tästä huolimatta iso, ja vaikka osa asunnoista ei olisikaan nk. “tyhjiä” on niiden käyttöaste kuitenkin matala. Toivottavaa olisi, että mahdollisimman moni näistä asunnoista saataisiin tavalla tai toisella markkinoille. Siihen on etsittävä keinoja.

Voisiko tyhjät asunnot saada markkinoille alentamalla tilapäisesti asuntojen myyntivoittoveroa? Asia ei kuulu kuntien päätösvaltaan, mutta keskustelua voi silti käydä. Toimenpidettä voi tosin perustellusti pitää suorana kädenojennuksena varakkaille, mutta jos sillä pystyttäisi lisäämään tarjontaa ja laskea hintoja, kannattaisi asiaa mielestäni ainakin tutkia lisää. Olisi tavoiteltavaa, että kaupungissa ei olisi yhtään turhaan tyhjillään olevaa asuntoa. Parhaimmassa tapauksessa verotuloja ei menetettäisi lisääntyneen volyymin myötä. Ne voisivat jopa nousta. Ehdotuksen toteuttaminen ei olisi helppoa, sillä se voisi huonolla menettelyllä aiheuttaa häiriöitä asuntokauppaan, kun myyjät jäisivät odottamaan alennuksen voimaantuloa. Tällaisia politiikan aiheuttamia markkinahäiriöitä, tai ainakin pelkoja siitä, on noussut viimeaikoina esiin varsin usein. Autojen romutuspalkkiokokeiluun liitettiin niitä, ja nyt Anne Bernerin liikenneuudistuksen selvitystyö ammuttiin nopeasti alas osin tästä syystä. Tapa jolla hanketta on avattu, on kummallinen, hallitus ei selkeästi keskustele vaan kolmikko puuhaa omilla suunnillaan. Tilanne ei herätä luottamusta.

Vähintään olisi hyvä tehostaa toimia joilla madallettaisiin kynnystä laittaa tyhjä asunto vuokralle. Vuokranantajien huolena on usein, että koituuko vuokraamisesta ongelmia, jos vuokralainen osoittautuu epäluotettavaksi. Vuokrarästit ja asunnon kaltoinkohtelu ovat aitoja huolia. Kaupunki voisi lisätä yhteistyötä vuokranvälittäjien kanssa esimerkiksi vuokratakuiden suhteen. Näissä malleissa välittäjä tulee hätiin, jos vuokranmaksu häiriintyy. Kaupunki voisi kompensoida osan vuokranvälittäjien riskeistä kaikkein vaikeimmassa tilanteessa olevien, kuten asunnottomien ja vankilasta vapautuvien kohdalla. Asunto on myös löydettävä kaikille, ja kärkenä tässä tulee olla nk. “asunto ensin”-periaate, jossa tarjotaan oma koti (asuntola ei ole koti) ja oma nimi omassa ovessa.

Aina on myös hyvä levittää sanaa. Vedota ihmisiin ja yrityksiin, joilla on asuntoja tyhjillään, jotta he tulisivat mukaan talkoisiin. Helsingissä on tehtävä sellaista asuntopolitiikkaa, joka huomioi myös yksinasuvat. Kaupungistumiseen kuuluu lisääntynyt yksinasuminen, joten on aika vastata kehitykseen asianmukaisella tavalla, ja lisätä sopivien asuntojen tarjontaa.

Ryhmärakentajat kaipaavat tukea!

Kaupungissa tarvitaan kaikki mahdolliset keinot käyttöön, jotta asuntopulaan voidaan aidosti vastata. Vain uudet asunnot voivat helpottaa kasvupaineita, joten rakennushankkeita on saatava liikkelle.

Eräs viimeaikoina yleistynyt tapa on ryhmärakentaminen. (ks. myös ryhmärakennuttajat ry.)  Se on uusi toimintamalli (jolla on kuitenkin pitkä historia) rakennuttaa taloja yksityisten ihmisten voimin. Rakennusmuodossa mennään yhteisöllisyys edellä. Osallistuja pääsee itse suunnittelemaan oman kotinsa. Rakentamismuotoa säätelevä laki tuli voimaan v.2015. Uuteen malliin on ladattu paljon muitakin positiivisia odotuksia, mutta käytännöt ovat olleet vaihtelevia.

Lehdistä olemme saaneet viimeaikoina usein lukea, kuinka varsikin julkisten hankkeiden budjetit ja aikataulut paukkuvat rajusti yli. Nämä pettymykset ovat jo enemmän sääntö kuin poikkeus, ja voisi nuivasti todeta niiden olevan jo osa rakentamisen kulttuuria. Tämä on myös valitettavasti mahdollista ryhmärakentamisen kohdalla.

Helsingissä on esimerkkejä, joissa ryhmärakentaminen on lähtenyt käyntiin suurin odotuksin, mutta matka omaan kotiin on koitunut rakennuttaville tahoille varsinaiseksi iisakin kirkoksi. Kustannukset ovat nousseet jopa niin korkeiksi, että uudet kodit on täytynyt laittaa samoin tein myyntiin. Perheet ovat myös joissain tapauksissa joutuneet muuttamaan keskeneräiselle työmaalle. Avainasemassa olevat rakennuskonsultit ovat saattaneet lyödä hanskat tiskiin kesken hankkeiden. Työmaat ovat seisoneet, kun rahat on loppuneet kesken ja kiistoja selvitellään oikeudessa. Hankkeiden joutuessa ongelmiin, on naapurisopu koetuksella. Hierarkiassa sinkut ja parit joutuvat antamaan tilaa perheellisille. Hankkeet ovat valmistuneet pahasti jäljessä aikataulusta.

Tuomas Rantanen teki kiinnostavan avauksen liittyen ryhmärakentamisen tukemiseen julkisen lainantakauksen muodossa. Ajatus on hyvä! Lainan saanti on vaikeaa keskeneräisille työmaille, ja vaikka ihannetilanne olisi tietenkin se, ettei budjetit ylittyisi, olisi tärkeää pitää huoli siitä, että keskeneräiset hankkeet saatettaisiin vietyä loppuun. Julkinen tuki toisi ryhmärakennuttajille varmuutta ja toimisi epäilemättä myös kannustimena lähteä toteuttamaan omaa unelmaa kaupunkiympäristössä. Tästä olisi tarpeellista käydä keskustelua.

Nostaisin esiin vielä muutaman seikan, joilla voitaisiin myös minimoida havaittuja riskejä paremmin.

Tärkeätä olisi tarjota ryhmärakentamisesta kiinnostuneille, tavallisille kansalaisille palvelua, josta he voisivat saada tietoa konsulttien ja urakoitsijoiden taustoista. Valitettavasti rakennusalalla toimii monenkirjavia tahoja, joiden bisneskuviot pöytälaatikkofirmoineen ja bulvaanikulttuureineen eivät ole omiaan herättämään luottamusta. Olisi myös rehellisten toimijoiden etu, jos luotettavat tahot voisivat esitellä työportfoliotaan yhdestä kanavasta. Alalla toimivat kyllä tuntevat toisensa, mutta miten on tavallisen omasta kodista unelmoivat kansalaisen laita?

On syytä pitää mielessä, että kansalaiset eivät ole rakennuttajina lainkaan samanlaisessa asemassa, joutuessa oikeudellisiin prosesseihin, kuin isot rakennusyhtiöt. Jos piikissä on jo reilusti ylittyneet rakennuskustannukset, monien kynnys lähteä vaatimaan oikeutta, voi olla varsin korkea.

Jos julkista tukea ryhdytään suunnittelemaan ryhmärakentamisen edistämiseksi, on ehdottoman tärkeää tuoda lainatakauksen tueksi tarpeeksi tukipalveluita. Ilman niitä, riskinä on, että julkisella tuella luodaan edellytyksiä harjoittaa toimintaa, jonka maksajina ovat ryhmärakentajat ja viimekädessä veronmaksajat. Rantasen ehdottama ryhmärakentamisen asiamies olisi tässä paljon vartijana. Hänen ammattitaitonsa varassa lepäisi monen ryhmärakentajan yöunet. Pidetään huoli, että tarjolla on sellaisia palveluita, joiden avulla rakennusalan kommervenkeistä vähemmän tietävä voisi luottavaisesti uskoa omiin unelmiinsa.

Valitus bulevardeista – esimerkki huonosti toimivasta menettelystä

Liikennevirasto ja ely-keskus ovat valittaneet uudesta yleiskaavasta, jonka Helsingin marraskuussa hyväksyi. Valitus koskee bulevardeja. Näin siitä huolimatta, että viranomaiset ovat olleet tiiviisti mukana valmistelutyössä. Yleiskaava on myös strateginen asiakirja, joka mahdollistaa suunnitelmat sen sijaan että löisi ne lukkoon.

Valtion laitoksia närästää kaupunkibulevardien vaikutus valtakunnalliseen liikenteeseen. Eli ne siis haluavat torpata bulevardit siksi, että ulkopaikkakuntalaisten ihmisten ja yritysten elämän nähdään vaikeutuvan. Saatteeksi on liitetty huolia kilpailukyvyn heikkenemisestä pääkaupungin ulkopuolella. Bulevardien otaksutaan hidastavan liikennettä keskimäärin 2 minuuttia.

Valituksen mennessä läpi koko yleiskaava romuttuisi. Palattaisiin siis piirrustuspöydälle, ja koko pääkaupungin infran suunnittelutyö pitäisi laittaa uusiksi. Tämä siksi, että liikennejärjestely, pikaraitioteineen ovat kaavan kovaa ydintä. Muulta rakentamiselta putoaisi pohja pois.

Ikävää on, että viranomaisen toimi kyseenalaistaa Helsingin oikeutta tehdä itseään koskevia päätöksiä omista asioista, ilman vahvoja näyttöjä haitallisista vaikutuksista. Vaakakupissa painaa enemmän Helsingin ulkopuolella asuvien asiat. Myös näkemyserot arvioista ovat viimekädessä vain niitä näkemyseroja, kun kunnollista tutkimusdataa ei ole. Tämä puute on huomiotu siten, että suunnitelmissa bulevardisointi aloitettaisiin vihdin tiestä, joka on liikennemääriltään tällä hetkellä kevyempi. Isot hankkeet, kuten Lahden väylä jätettäisiin myöhemmäksi. Tällöin tutkittua tietoa olisi jo tarjolla ja asemakaava vaiheessa asiaan voitaisiin vaikuttaa.

Erityisesti netissä kritisoidaan bulevardisointia äänekkäästi. Se kuulemma tuhoaa Helsingin. Bulevardi on siis sama kuin mäkelänkatu tai mannerheimintie. Kaksi kaistaa molempiin suuntiin, ratikalinja keskellä ja joitakin liikennevaloja. Näitä katuja ajaneena voi todeta, että ne soljuvat ihan mukavasti eteenpäin ainakin ruuhka-aikojen ulkopuolella. Aamuisin ja kello neljän aikaan arkisin, voi matka kestää pidempään. Bulevardien varressa olevat alueet ovat kritiikkissä myös saastuneita ja vaarallisia mm. jalankulkijoille. Tähän voi todeta, että kyllä mannerheimintien varressa asuu nytkin ihmisiä ja tulee varmasti myös jatkossakin asumaan. Rakentamista on myös ilmansaateiden näkökulmasta mallinnettu uraa uurtavalla tutkimuksella, jossa on mukana mm. ilmatieteenlaitos.

Kaikenkaikkiaan syntyy vaikutelma, että ollaan eniten huolissaan ulkopaikkakuntalaisten asioista helsinkiläisten kustannuksella. Pitäisiko Helsingin alistua espoolaisten tai nurmijärveläisten tahtoon? Tuskin nurmijärveläisetkään pitäisivät siitä, että minä täältä Alppilasta menisin vaatimaan uusia bussivuoroja Lepsämästä kylille.

On syytä muistuttaa, että joukkoliikenne on politiikassa linjattu etusijalle yksityisautoiluun nähden, ja bulevardit kokonaisvaltaisine ratkaisuineen totoeuttavat juuri tätä politiikkaa. Hitusen pidentyvät matka-ajat kehäteille saakka eivät ole kestävä peruste kaataa mittavaa kaavahanketta, johon on uhrattu aikaa ja joka nojaa erääseen suomalaisen demokraattisen vallan perusasiaan, eli kuntien itsemääräämisoikeuteen. Jos kaava kaatuu tähän, kertoisi se oikeastaan vain siitä, että järjestelmässä on jotain vikaa, kun vaaleilla valitut poliitikot tekevät päätöksen, joka sitten torjutaankin jossain virastotalon takahuoneessa. Valta ei ole siellä missä sen pitäisi. Onko meillä varaa viivytellä samaan aikaan, kun pääkaupungin kasvu nostaa vuokria ja vaikeuttaa elämää? Bulevardien läheisyyteen on suunniteltu 80 000 asukkaan kodit.  Minne nämä ihmiset sitten laitetaan, jos kaupunkia ei tiivistetä kehä ykkösen sisäpuolelta? Ruletti on aloitettava alusta, ja kuten hyvin teidämme, se kestää ja kestää.

Yleisellä tasolla on ikävä huomata, että nykyään niin monesti asiat jumiutuvat järjestelmään. Sote malli kaatui heikkoon valmisteluun. Kalasataman rakentaminen oli jumissa vuosia valitusruletin vuoksi, ja nyt on mahdollista, että yleiskaava kaatuu, kun bulevardit eivät kelpaa viranomaisille. On tietenkin hyvä, että on olemassa mekanismeja, joilla varmistetaan hankkeiden oikeudelliset perusteet, eikä niitä voi kaventaa, mutta vaarana on se, että päätöksenteko halvaantuu, kun viimeinen sana sanotaankin suljetuissa kammareissa valtuuston äänestyksen sijaan.

Oikeusjärjestelmän riippumattomuus ja kyky astua politikoinnin yläpuolelle laitetaan tässä testiin. Olisiko syytä jatkossa tehdä niin, että kaavan valitusaika umpeutuisi ennen kuin se tuodaan valtuuston äänestykseen?  Ensin pitäisi suunnitella, sitten kysyä vastustaako joku, ja lopuksi sinetöidä. Vähän niin kuin alttarilla. On väärin julistaa pari vihityksi, ja vasta sitten tiedustella onko paikalla joku, joka vastustaa tätä liittoa.

Joulublogi

Joulunalusviikko on kaupungissa melkoista hulinaa. Kansa juoksee kaupasta kauppaan, joululaulut soi, ja stressitasot on monilla tapissa. Äkkiä ei tunnu, että ruuhkan keskellä ihmisten seuraa kaipaisi ainakaan kovin pian, mutta monille juuri tämä aika vuodesta on henkisesti se kaikkein rankin. On pimeää ja yksinäistä. Viimeistään perjantaina on Helsinki jo tyhjentynyt, kun “junan tuomat” kaupunkilaiset, kuten minäkin, matkaavat kotiseudulleen viettämään laatuaikaa perheittensä luo.

Silloin kulminoituu monen kaupunkiin jäävän kohdalla myös yksinäisyys. Erityisen rankasti se tuntuu yksinelävien vanhusten kohdalla. Niiden joiden puoliso on ehkä jo siirtynyt majan majoille. Monet nuoremmatkin voivat tuntea alakuloa, jos ovat jääneet kaupunkiin esim. töiden takia. Usein on niin, että yksinasuvien lähtökohtaisesti oletetaan olevan töissä, jotta perheelliset voivat viettää pitkät joulunpyhät yhdessä. Moni yksinasuva tietenkin suhtautuu tähän ymmärryksellä, mutta se on silti epäoikeudenmukaista.

Miksi joulu sitten tuntuu usein niin ahdistavalta sitä yksin viettävien kohdalla? Olen räknännyt jouluun liittyvän alakulon johtuvan siitä, että se on lasten juhla ja usein se talven kohokohta lahjoineen, piirrettyineen ja kaikkine herkkuineen. Se on myös lomaa koulusta ja parhaimmillaan pelkkää leikkiä, laulua ja lekottelua. Kun tämä kokemus on lähes kaikkien lasten kohdalla sama, on lienee selvää, että siihen useimmiten liittyy voimakkaat, iloiset tunteet ja muistikuvat.

Yksin asuvilla aikuisilla asia voi olla toisin. Joulu ei olekaan enää lomaa, tai se voi tarkoittaa sitä, että ystävät ovat jossain muualla, läheistensä luona, kun itsellä ei ole ketään. Juhla jota lapsena odotti riemulla, onkin muuttunut yhtä kurjaksi kuin mikrossa lämmitettävä eineskinkku. Myös lahjat ovat osa tätä kokemusta. Lahjan saaminen tuntuu aina hyvältä, sillä se toimii ikäänkuin osoituksena siitä, että joku muistaa. Jos jää ilman paketin pakettia, voi tunne olla musertava. Lapsena ajatus siitä, ettei saisi lahjoja, olisi ollut täysin absurdi. Se tarkoittaisi, että oli ollut niin paha ihminen, että ei ansaitse niitä. Tämä sama ajatusrakenne voi kantaa myös aikuisuuteen, vaikka rationaalisesti voisikin perustella itselleen, että kyse ei lienee tuhmuudesta. Kukaan ei vain muista tai välitä, mikä ahdistaa. Kaikkein syvin yksinäisyys on niin piilossa, että edes sen havaitsemiseen on tehdävä aktiivisesti töitä. Monille suurin kynnys voi olla pelkästään sen myöntäminen, että tuntee olevansa yksin.

Onneksi Helsingissä on toimijoita, jotka tempauksillaan ja työllään pyrkivät tuomaan iloa myös yksinäisten elämään tänäkin jouluna, mm. portsarit ovat Teemu Potapofin johdolla viemässä joulutervehdyksiä yksinäisille vanhuksille. Monien järjestöjen kriisipuhelimet päivystävät juhlapyhinä ja tarjoavat juttuseuraa sitä kaipaaville. Helsinki Mission seniorien joulujuhlaa vietetään tänään 21pv Mikael Agrikolan kirkolla. Jos joululahjaideat ovat vielä hakusessa, niin kannattaa vilkaista Helsinki Mission aikalahjat. Ainoa yksinäisyyteen tehoava lääke on toinen ihminen.

Meidän olisi mietittävä miten lieventäisimme eri sukupolvien välistä rakenteellista erottelua. Lapset/nuoret ja vanhukset ovat laajemmassa kuvassa melko irrallaan toisistaan. Sellaiset hankkeet, joissa tätä erottelua voitaisiin madaltaa, parantaisi hyvinvointia kautta yhteiskunnan.

Olen hyvin kiitollinen, että itse voin vietää jouluni, kuten kaikki 35 aiempaa jouluani, perheeni parissa Pohjois-Karjalassa. Tiedän, että tulee vielä joulu, milloin näin ei ole.

Rauhallista joulun aikaa kaikille.

Ajatuksia YLEn sensuurikohusta

Lehdistössä kohisee, joten skandaaleja tutkineena – tässä “my 2 cents” tapaukseen Sipilän Terrafame -jääviyskohun uutisointihyllytyskohu. Niinpä… otappa näistä sitten selvää.

Viikontakainen pääministerin Terrafame jääviyskohu kimposikin yllättäen aivan uuteen suuntaan, kun ilmeni, että YLEssa on koettu toimituksen johdon taholta painostusta. Vastakkain on ollut päätoimittaja Atte Jääskeläinen sekä politiikan toimitus ja Ruben Stiller. Soppaa hämmentää kaupallinen media, etunenässä Suomen Kuvalehti, joka on katsonut skandaalien hengessä aiheelliseksi otsikoida nettijuttujansa mm. sanoilla “kuka valehtelee”. Yleensä niin asialliselta kuvalehdeltä yllättävän sensaatiohakuinen otsikointi.

Ihanaa! Freshiä! Media syyttää toista mediaa valehtelusta! Jos tätä tapahtuisi enemmän, olisiko kansalaisten tuntuma julkiseen keskusteluun valppaampi? Media yleensä kohtelee toisiaan silkkihansikkain. Toki tässä yhteydessä asia on henkilöitynyt, joten ehkä puhe koko mediasta on hieman turhan lavea, mutta tapaus on kuitenkin harvinainen. Yleensä kiistat toimituksellisiin linjauksiin pysyvät työpaikan sisäisinä asioina, sillä kuuluuhan journalistiseen ammatillisen vastuun ja etiikan koodistoon mm. salassapito esimerkiksi lähdesuojan osalta. Asioita ei muutenkaan levitellä toimituksen ulkopuolelle, ja lojaaleja ollaan yleensä koko ammattikunnalle, riippumatta ollaanko töissä kaupallisella vai julkisella puolella.

Tilanne on varsin erikoinen, mutta se ei tyyliltään poikkea kovin paljoa monistakaan viimevuosien merkittävistä skandaaleista. Tarjolla on ollut havaittua normirikkomusta ja paljastuksia. Skandaalimylly pyörii niin pitkään, kun mehukkaita näkökulmia ja eipäsjuupas väittelyä on tarjolla. Siihen osansa on tarjonnut mediakenttä eri puolilta. Ne jolla on jotain hampaankolossa, nousevat nyt esiin, kuten teatteriohjaaja Kuparinen on tehnyt, kertoessaan kuinka häntä oli koetettu bannata Pressiklubi -ohjelmasta, “koska Sipilän vaimo oli loukkaantunut hänen näytelmästä”. Tämä näyttää ulkopuoliselle hieman erikoiselta, sillä siitä syntyy vaikutelma, että Kuparinen olisi jonkin ajojahdin kohteena. On vaikea uskoa, että Sipilän vaimo valittaisi huonoa kohteluaan miehelleen, joka soittaisi Jääskeläiselle pyytääkseen tätä hyllyttämään Kuparisen Stillerin ohjelmasta. Ihan vaan kostoksi, niinkö? Jos tämä skenaario olisi totta, olisi syytä huolestua, koska se paljastaisi pääministerin pikkusieluisuuden sekä puuttumisen riippumattoman YLEn toimintaan. Vaikka uskoisi mitä tahansa Sipilän herkkyydestä oman asemansa ja lähipiirin suhteen, lestadiolaisen esivaltamentaliteetin hengessä, niin tätä on vaikea sulattaa. Jääskeläinen torjui Pressiklubissa 2.12 nämä näkökulmat ja sanoi, että päätös Kuparisen roolista oli kokoajan Stillerin itsensä harkinnassa. Oliko tämä painostusta? Jos muuta ei löydy niin voi kyynel.

Tuskin jääskeläisen linjaus Sipilää koskevan uutisoinnin vähentämisestä pelkästään katkaisi kamelin selkää. Näissä on mukana aina ripaus henkilökemiaa. Toimittajien piirissä on varmasti myös koettu jo pidemmän aikaa, että pääministeriä kohdellaan liian suopeasti, ja se on henkilöitynyt Jääskeläiseen. Kohu vaatii polttoainetta, mutta uudet ulostulot ovat Kuparisen lisäksi kuitenkin jääneet vähälle, joten se mitä luultavimmin kuivahtaa kassaan. Toimittajien mieleen on noussut varmasti moni aiempi keskustelu johdon kanssa. Oliko jokin viesti toimituksen linjasta kenties “tietoon saattaminen”, ohje, pyyntö vai komento? Sitä lienee mahdotonta todentaa, kun kyseessä on keskustelu, jota ei ole tallennettu. Siksi kynnys lähteä tekemään uusia paljastuksia lienee melko korkea.

Jos katsotaan pelkästään tätä hyllytyspäätöstä: päällimmäinen vaikutelma joka minulle tästä jäi, on että toimittajat ovat nyt oman egonsa sokaisemia. Mihin unohtui laajemmat journalistiset perusteet, ja se mitä tasapuoliseen, objektiiviseen ja laadukkaaseen journalismiin kuuluu? Toimittajat kokevat tämän sananvapauskysymyksenä, ja siirtävät journalistiset perusteet toissijaisiksi. Neljän päivän myllytys ilman mitään uutta asiaa kertoo mielestäni jostain aivan muusta kuin siitä, “että kansalaisilla on oikeus tietää.” Newsflash: kansalaiset on tienneet jo 3 päivää sitten, ja asia on mennyt oikeuskanslerin tutkintaan. Jääskeläisen perustelut uutisoinnin “volyymin laskemiselle” olivat mielestäni oikeita ja ennenkaikkea riittävät. 

Vai oliko kyseessä sittenkin vain Stillerin oma lehmä? Kyllä minuakin korpeaisi, jos useiden päivien valmistelutyö pitäisi laittaa sivuun, ja aloittaa alusta jollain toisella aiheella.

Ei ole kauaa siitä, kun salaiset ohjuskokeet nostivat kuhinaa lehdistössä. Lopputulos toimituksen (Hesari) skandaalin kaivelulle oli se, että useamman päivän pöyhiminen ei tuottanut juuri mitään klikkauksen arvoista. Lopulta virheelliset tulkinnat hollantilaisten tutkijoiden kommenteista nousivat otsikoihin ja presidentti Niinistö joutui antamaan kiusallisia lausuntoja asian selvittämiseksi. Myöhemmin paljastui, että uutisointi oli rakennettu tulkinnaltaan epäselvien kommenttien ympärille. Mutta mitäpä siitä, kun klikkauksia satoi! Tämä on erityisen leimallista nykyajan kaupalliselle medialle – hutkitaan eikä tutkita. Ongelma on se, että taloudelliset intressit näyttävät ohittaneen maineen merkityksen. Ongelma voi myös olla se, että toimittajat ovat kovan paineen alla saada juttuja ulos. “Lemmikkejä”, joiden eteen on tehty tuntikausia töitä, ei raaskita tappaa. Resurssit on niukat. YLE on kuitenkin taloudellisesti riippumaton niin valtion budjetista kuin mainostajistakin. Vaikuttimia on silloin etsittävä jostain muualta, jolloin jäljelle jää ideologiset ja inhimilliset syyt, sekä erilaiset tulkinnat uutisarvosta.

On esitetty, että YLEssa on paineita liittyen pääministeri Sipilää koskevaan uutisointiin. Lisäksi on sanottu, että YLEn puolueettomuus olisi jotenkin uhattuna tai, että ainakin sellainen vaikutelma on tässä kohussa syntynyt. No jokainen voi pohtia sitä merkitystä tahollaan, mutta siitä näkökulmasta tässä on jotain hyvääkin. YLEn toimittajat ja ex-toimittajat puhuvat nyt kokemuksistaan, sillä matopurkki on auki. Tarjolla on kokeneita tekijöitä (Stiller, Päivärinta, Ervasti), jotka ovat antaneet kommentteja ja tehneet jopa juttuja. Erikoista on kuitenkin se, että henkilöt jotka ovat osallisia kohuun ovat osin myös vastuussa keskustelun fasilitoinnista. YLE on Suomen mediakentässä tiennäyttäjä ja eräänlainen mittatikku, joten tietty hygienia, miten tämmöisiä sisäisiä kohuja viestinnällisesti rakennetaan, voisi olla suotavaa.

Mitä me kansalaiset tästä kostuimme? Kohu meni korkean profiilin mediakasvojen keskinäiseksi riitelyksi. Se saattoi heikentää joidenkin uskoa YLEn toimintaan, mutta se voi myös vahvistaa sitä. Tämä osoittaa, että ainakin toimittajat, jotka nimenomaan tekevät juttuja, ovat valppaana eivätkä kaihda nostaa kissaa pöydälle, jos kokevat puuttumista. Se on ihan positiivinen merkki, jos joku pelkäsi, että YLE on mätä vallanpitäjien äänitorvi (kuten SOMEssa on tuntunut paikoin olevan). Ikävämpänä seikkana lienee, että tämä voi nakertaa YLEn työilmapiiriä entisestään. Toivottavasti käy päinvastoin ja ilmapiiri puhdistuu.

Tsemppiä YLEn porukalle, joka tekee tärkeää työtä tiedonvälityksen parissa. Vahva ja turvatulla rahoituksella toimiva itsenäinen, julkinen uutistoimitus on kaikkien etu. Silloin aikaa jää vaikka vähän nahisteluun.

Huumaavien aineiden maa – vanhusten ylilääkitseminen on kansallinen häpeä

Seinäjoen keskussairaalassa on paljastunut lääkevarkaus. Poliisi tutkii mm. ”huumausainerikoksena ja huumausaineiden käyttörikoksena”.

Onhan se ikävää, että palkollinen vie pillerit. Toimintatapoja pitää tarkastaa. Mutta mutta, nostaisin tähän nyt toisen näkökulman. Ylen jutun ensimmäisessä lauseessa puhutaan huumeista. Nehän ovat aineita, jotka tuhoavat elämän – miettii kadun mies, mutta kun samat pillerit kirjoittaa terveydenhuollon ammattilainen, ne ovatkin lääkkeitä. Eli siis asioita jotka parantavat. Onko tässä nyt lievä semanttinen ristiriita?

Viimeksi eilen tutkin hoitokodissa olevan isoäitini lääkelistaa. Sieltä silmiin pomppasi Oxamin tabletti, jonka vaikuttava aine oksatsepaami kuuluu bentsodiatsepiineihin – rauhoittaviin, nupin sekaisin vetäviin aineisiin. Näitä samoja tabuja liikkuu myös huumausaineiden katukaupassa. Muistisairasta isoäitiäni on hoidettu niillä ahdistuneisuuden vuoksi. Tutkin asiaa hieman lisää: suositeltu maksimi hoitoaika on 4 vko, sillä aineeseen muodostuu toleranssi ja se aiheuttaa riippuvuutta, josta vieroittuminen puolestaan pahentaa ahdistuneisuutta. Rupesin tonkimaan reseptikuitteja ja kävi ilmi, että mummoani on ”hoidettu” kyseisellä aineella jo 2 vuotta, vaikka lääkkeen pitkäaikaista käyttöä ei suositella. Voitte arvata, että siinä vaiheessa tunnetila oli ärtynyt.

Ikävintä tässä on se, että tiedän ettei tämä ole mikään vahinko tai yksittäistapaus. Se on pikemminkin sääntö. Tämä ja muutama aiempi omakohtainen kokemus, sekä kuulemani kertomukset ovat saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että terveydenhuoltoon on pesiytynyt lääkkeitä koskevaa välinpitämättömyyttä.

Kritiikkini kärki kohdistuu erityisesti lääkäreihin. Miksi kirjoitatte överireseptit pieninpäänkin kynsikipuun kaikenmaailman valittajille? Doupataanko mummot hiljaisiksi, jotta työ ei olisi niin raskasta? Miksi lääkitystä ei seurata paremmin? On korkea aika käynnistää toimenpiteet, joilla holtiton reseptitehtailu pistetään syyniin ja käytäntöjä aletaan toden teolla muuttamaan. Tilausta lääkkeiden märsyämisen hillitsemiseksi kyllä olisi.

Pistämme vuosittain lääkkeisiin 1,3 miljardia euroa julkista rahaa kelakorvausten muodossa ja summa vaan kasvaa. Se on saman verran kuin paljon parjattu yleinen asumistuki. Iso siivu kilahtaa lääkefirmojen kassaan. Jokainen korvattavan lääkkeen resepti lähtee lääkärin kynästä, mikä tekee heistä lääkebisneksen kannalta avainhenkilöitä. Eipä siis yllätä yhtään, että lääkäreiden nuolenta alkaa lääkefirmojen toimesta jo opiskeluaikana ja jatkuu työelämässä “koulutuksina” yms. Kyllä joskus on hyvä rentoutua työkavereiden kanssa, mutta rajansa kaikella. Kestityksessä ei ole mitään tolkkua. Herääkin kysymys onko lääkeyhtiöiden ja lääkäreiden suhde aivan terveellä pohjalla? Olette yhteiskunnassa arvostetussa asemassa, ja vaikka tämä teksti hyökkää rajusti, myös minä arvostan työtänne. Olen silti sitä mieltä, että olette ammattikuntana epäonnistuneet pahasti medikalisaation torjumisessa. Viimekädessä vastuu on teillä. 

Lääketurvallisuutta valvova Fimea kirjaa verkkosivuillaan kauniisti, että vanhuksien lääkemääräykset pitäisi tarkastaa vuosittain. No ei taida tapahtua, kuten mummoni tilanne osoittaa. Vuosi on muutenkin aivan liian pitkä aika kärvistelyyn väärällä lääkityksellä. Vastikään Ylen studioon roudattiin kyseisen lafkan pääjohtaja selostamaan ”kuinka vakavaa on”, kun yksi apteekki on myynyt vääriä lääkkeitä. No onhan se tosiaan joo vakavaa, mutta tämä kasvava lääkeainebisnes, jonka lääkärit mahdollistavat ja jota lääkefirmat ja apteekit pyörittävät yhteiskunnan piikkiin, on vaikutuksiltaan jotain aivan muuta, kuin yksi apteekki joka on kämmännyt. Miksi tästä ei puhuta julkisuudessa?

Toiminta on nyt perattava läpikotaisin. Fimea on saanut valmiiksi ikäihmisten lääketurvallisuutta koskevat selvityksensä. Suositukset on nyt laitettava toimeen, ne eivät saa jäädä vain unelmahötöksi. Helsingin edustus HUS:n hallituksessa ottakoon tehtäväkseen pitää huolta, että ehdotetut toimenpiteet myös ajetaan sisään vanhusten lääkitsemisen arkeen. Tavoitteeksi on otettava nollatoleranssi turhille lääkkeille. Sote projektin ja potilastietojärjestelmien edistyessä tähän on nyt hyvät mahdollisuudet.

Lopuksi korostan, että olen aina saanut hyvää hoitoa, kun olen sitä itse tarvinnut. Olen siitä erityisen kiitollinen ammattitaitoisille lääkäreille ja hoitajille, jotka tekevät arvokasta työtä niukoilla resursseilla. Mutta kuten Seinäjoen tapaus osoittaan, matka yhteiskunnan arvostamasta terveydenhuollon ammattilaisesta paariaan kuuluvaksi huumekauppiaaksi on lyhyt. Olisiko siis syytä palauttaa mieleen lääkärinvalan korkeat ihanteet. Lisää ei aina tarkoita parempaa.

GUGGENHEIM – entä jos?

Ja siinä se taas on kuin hedelmäkärpänen, josta luulit päässeesi jo vihdoin eroon – Guggenheim! Se lehahtaa esiin juuri ennen kuin hiljaisuus ja talven valkea lumi peittää maan.

Guggenheim on kuin kekri zombie. Se oli jo kuopattu, mutta helsingin johdon (Viljanen) kommentit kesällä, kun edellinen ehdotus (G2) tyrmättiin, sointuivat jo silloin, että viimeistä lorua tästä tarinasta ei lienee vielä laulettu.

Mistä tämä kolmas tuleminen kertoo? No ainakin siitä, että liikkeellä on tahoja, jotka haluavat toteuttaa museon hinnalla millä hyvänsä, mieluiten hinnan saisi maksaa helsinkiläiset. Jatketaan näistä tahoista tuonnempana ja pohditaan hetki yleistä ilmapiiriä. Nopealla tunnustelulla hanke ei selkeästi ole ainakaan äänekkään somekansan mieleen. Se on monille etäinen, kallis ja näyttäytyy bisnes- ja kulttuurieliitin lempilapsena. Vastutstus kertoo myös siitä, että hallituksen viljelemä kriisitietoisuus on todella iskostunut kansalaisiin – rahaa ei ole, joten miksi sitä olisi Guggenheimillekaan? Leikkaushallitus on nyt löytänyt edestään sen, mitä taakseen jätti – kansalaiset, jotka eivät ole valmiita investoimaan kasvuun ja tulevaisuuteen. Juuri siihen, mitä Guggenheimin toivotaan tuovan. Leivänmuruihin, jotka tippuvat pöydän reunalta – pullealompsaisiin turisteihin espan kalliissa merkkiliikkeissä.

Monissa herättää ärtymystä, että hallituksen kovimmat leikkaajat, kuten opetus- ja kulttuuriministeri Grahn-Laasonen, näyttää nyt ajavan kallista ulkomaista museohanketta piikki auki. Hinta hirvittää, vaikka sama raha hulahtaisi nopeasti pariin moottoriesiltaan tai liittymään. Jostain kumman syystä kun kyseessä on taideinvestointi nousee ilmoille valtava häly. Keskustelu on ollut värikästä ja tunteikasta, ja se on saavuttanut saturaatiopisteen hyvä tovi sitten.

G3 on kuitenkin jälleen kerran uusi yritys viedä konsepti läpi, ja sinnikkyydestä pitää antaa tunnustusta. Taktiikka näyttää nyt olevan se, että hanke on saatava eteenpäin ennen kevään kuntavaaleja. Sinänsä viisasta, sillä G3:n noustessa Helsingissä vaaliteemaksi, puhuttaisiin turuilla ja toreilla vain tunteista, ei asiasta. Kieltämättä olisi kuitenkin mukavaa, näin itsekin taidealalla työskennelleenä, päästä vaikuttamaan asiaan, olettaen siis, että kampanjani siivittää minut valtuustoon 😉 . Tässä oma analyysini tilanteesta.

Tarjouskauppa käy kuumana. Amerikkalainen säätiö on alentanut pyyntöään Guggenheim brandistä. He myyvät nimeään nyt n. 20 miljoonalla eurolla. He voivat myös viedä nimen mennessään sopimuksen päätyttyä, jos kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Tässä on sama tilanne kuin Donald Trumpin kasinoissa. Ne menivät aikoinaan konkurssiin, mutta velkojapankit tajusivat, että jos he pyyhkisivät Trump -nimen pois, kiinteistöt menettäisivät lopunkin arvonsa. Olihan kyseessä Trump Casinot ja Trump Tornit. Trump oli tavallaan “liian suuri kaatumaan.” Mikä arvo olisi ex-Guggenheim museolla?

On hyvä huomata, että rakennus ei kuitenkaan lähde minnekään, ja jos siitä tulee ikoninen osa Helsinkiä, uusia vuokralaisia olisi tarjolla varmasti.

Rahoitusmallia on mietitty ja Bilbaon menestys houkuttelee toivomaan suuria. Guggenheimin säätiö on vetänyt myös vesiperiä, ja onkin syytä pohtia, onko Bilbaon menestys yksinomaan Gehryn luoman rakennuksen ansiota? Riittääkö museon profiili aidosti sielläkään, vai tulevatko ihmiset Bilbaohon katsomaan pelkkää rakennusta, ja siinä samalla jonkin näyttelyn, jos on aikaa. Kun on seurannut julkisia kannanottoja museoon, monelle tuntuu olevan hieman vaikea sanoa, että eivät pidä museorakennusta tarpeeksi WOW -henkisenä. Itse pidän suunniteltua rakenusta ihan kiinnostavana. 

Tosiasia on, että 3 tarjousta on merkki siitä, että jos suomalaiset eivät usko museon olevan menestys, niin joku kyllä uskoo, mutta ovatko syyt samat?

Otetaan toinen näkökulma: mitä jos Guggenheim onkin jättimenestys! Ehkä jopa suurempi sellainen kuin Bilbao, ja kävijöitä riittää ihastelemaan museota niin hyvin, että se tekee rahaa pelkillä lipputuloilla. Mitä me silloin hyödymme siitä, että museo menestyy? Jos näin käy, vaikka epätodennäistä se onkin, löydämme itsemme tilanteesta, missä rahaa tahkoava yksityinen museo istuu ilmaiseksi kaupungin historiallisella paraatipaikalla, pyörittää kiinteistöään julkisin varoin, tehden samalla messevää tulosta omaan kirstuunsa. Me kansalaiset rahoittajina olisimme kiitollisia vain siitä jäännöksestä, joka tippuu pöydältä. Siitä turistin pulleasta lompakosta. Riittääkö tämä meille? 

Tukiorganisaation haalima 66,4 miljoonan yksityinen raha on loistava saavutus. Silti siitäkin ilmennyt epäselvyyksiä, kuten yksityisen ja julkisen tahon hämärtymistä, esim. valtionyhtiöiden roolin ja lainarahan takauksien suhteen. Taloustieteessä konsensus on, että lainaa kannattaa ottaa investointeihin, jotka poikivat hyötyä tulevaisuudessa. Silti valtio ei ole lähdössä tähän mukaan, vaikka se saa lainaa erittäin edullisesti. G3 ehdotuksen mukaan Helsingille jää 6,5 miljoonan käyttökustannukset menestyi hanke tai ei. Nämä tosin ovat suoria ylläpitokuluja (sähkö, vesi, huolto yms.) vain miljoonan edestä, ja loput ovat poistoja ja menetettyjä vuokratuloja. Guggenheim säätiö pääsee vähällä. Se nettoaa ainakin lisenssimaksut ja mahdolliset lipputulot. Katteensa eteen se voi rakentaa näyttelyt mahdollisimman halvalla. Kaupungilla ei olisi siihen mitään sanomista.

Olemme nyt siinä tilanteessa, että hanketta viedään pikavauhtia läpi ennen ensi kevään kuntavaaleja. Päätöstä pusketaan väsyneeseen valtuustoon, joka on jo virittelemässä kampanjoita ensi kevättä silmällä pitäen.

Mielestäni hanke on tervetullut, mutta vain tietyin ehdoin. Sitä on katsottavana elinkeinohankkeena, ja rahoitus on siten löydyttävä siltä puolelta. Rahoitusosuuksista yms. en mene syvemmälle, mutta mielestäni ainakin seuraavat asiat pitää olla kunnossa.

-Guggenheim Helsingin pitää olla sellainen kokonaisuus, jossa myös suomalaisilla (taiteen asiantuntijoilla) on vaikutusta museon ohjelmistoon.

-Kaupungin tulee omistaa tontti ja periä siitä vuokraa normaalilla tavalla. Guggenheim museo maksaa vuokraa museorakennuksen käytöstä. Säätiö voi saada toimintaansa julkista tukea, kuten yritykset saavat esim. innovaatiotukea. 

-Guggenheim nimen lisenssimaksut hoitaa yksityinen taho. Esim. Guggenheim -tukisäätiö.

-Kaupunki voi maksaa vain rakennuksesta omistamansa osuuden verran käyttökustannuksista.

-Kaupunki voi rahoittaa rakennustöitä, mutta valtion on myös tultava mukaan. Museorakennuksen omistaa yhtiö, jossa rahoittajat ovat osakkaina. 

Ja sitten se tärkein: Guggenheim hanke ei saa vaarantaa julkista taiteen rahoitusta! Kotimaiset toimijat eivät missään tapauksessa saa jäädä kärsijän osaan, jos yksityinen , amerikkalainen museo rantautuu Suomeen. Tätä on seurattava tarkoin nyt ja jatkossa.