Asumispaneelin ruodintaa – jospa nyt vaan rakennetaan niitä yksiöitä.

Olin eilen kuuntelemassa Sillanrakentajat -verkoston järjestämää paneelikeskustelua asumisesta Helsingissä. Paikalla oli hyvä kattaus politiikan kärkeä ja pormestariehdokkaita. Ruodin tässä blogissa vähän paneelin antia.

Keskustelussa korostettiin monia hyviä tavoitteita, joilla asumisen ongelmia (erityisesti sen kalleutta) kaupungissa voitaisiin lievittää. Kaikki panelistit olivat yhtä mieltä, että tarjontaa pitää lisätä ja mm. autopaikkanormeja keventää, jotta aidosti kohtuuhintaisia asuntoja voitaisiin rakentaa. Myös slummiutumisen estäminen, rakentamalla hallintamuodoiltaan monipuolista asuntokantaa, yhdisti panelisteja. Hyvä! Nämä kaikki ovat oikein kannatettavia tavoitteita.

Silti täytyy edelleen hämmästellä, että eturivin poliitikot ovat haluttomia tarttumaan siihen tosiseikkaan, että kaupungin kotitalouksista 50% on yksinasuvia, ja siten yhden palkkapussin varassa. Paneelissa asiaa sivusi vain Nuutti Hyttinen (ps.) ja hänkin yhdellä lauseella. Yksinasuvan pitää kustantaa vuokrat tai lainanlyhennykset, sähköt, vedet, ruoka, netti, puhelin, autopaikka jne. yksin. Asumisen kalleuden ongelmaa käsitellään ikäänkuin kaikkia haittaavana kokonaisuutena jota se toki osin onkin, mutta samalla sivuutetaan se, että kaikkein rankimmin erityisesti vuokrien raju kohoaminen on osunut nimenomaan yksinasuvien kotitalouksiin. Hintojen nousu ei ole vaikuttanut yhtä rajusti kaksioiden ja kolmioiden hintoihin, kuin se on vaikuttanut yksiöihin. Kaksiot ja kolmiot ovat muutenkin enemmän parien territoriota, joka tarkoittaa heti sitä, että kustannuksia on jakamassa kaksi palkkapussia. Olemme ajautumassa tilanteeseen, missä kaupungissa on edelleen tarjolla pienipalkkaisia töitä, mutta niiden tekijät eivät voi täällä ainakaan yksin asua. Onko tämä sellainen tilanne, joka ihmisten pitää vain mukisematta hyväksyä?

IMG_0044

Panelistit vasemmalta oikealle – Nuutti Hyttinen (ps.), Tuula Haatainen (sd.), Anni Sinnemäki (vihr.) Kimmo Tiilikainen (kesk.) Jan Vapaavuori (kok.) ja Silvia Modig (vas.)

Kaupungistumisen megatrendin tunnistavat kaikki. Väki virtaa kasvukeskuksiin töiden ja palveluiden perässä. Kehitys on ollut nähtävissä 70-luvulta saakka ja on aina toteutunut ennusteita kovemmin. Harvemmin kuitenkaan sivutaan sitä toista trendiä, eli yksinasumisen lisääntymistä, joka on jatkunut jo kymmeniä vuosia. Väitän (puhtaasti mututuntumalla), että yksinasuminen, kaupungistuminen ja ydinperheen roolin heikentyminen ovat sidoksissa toisiinsa ja yleisemmin osa laajaa kulttuurista muutosta. Tiedämme myös, että poliittisen valtavirran eetokseen ei yksinelävillä juuri ole tilaa. Lisäksi kuvitellaan, että isompien asuntojen tarjonnan lisääminen jotenkin parantaisi myös yksinasuvien tilannetta. No ei paranna, kun yksinasuva ei voi kaksioon taloudellisten syiden takia muuttaa. Ainoa lääke tilanteen parantamiseen on rehellisesti lisätä yksiöiden rakentamista.

Tuula Haatainen (sd.) korosti paneelissa, että vuokralla asumista kohtaan pitäisi tapahtua asennemuutos, ja että sen tulisi olla samalla tavalla arvostettua kuin omistusasumisen. En ole kyllä koskaan kuullut, että vuokralla asumista kohtaan olisi jotain suurta asenneongelmaa, mutta luulen, että heijastelen monen ajatuksia, kun väitän, että urbaanille yksiasujalle haave omistustasunnosta on lähes synonyymi säästämiselle. Kun maksaa oman asunnon lainaa käytännössä saman verran kuukaudessa, kuin sitä menisi vuokraan, harrastaa samalla säästämistä, sillä kaupungissa pelko kämpän arvon romahtamisesta on olematon. Olkoonkin, että korot voivat nousta, ja remonttikulut sekä vastikkeet on otettava huomioon. Jossain on kuitenkin pakko asua, ja perus Yrjö Yksineläjä maksaa Helsingingissä yksiöstään vuokraa ainakin 8000€ vuodessa. Sillä summalla lyhentäisi lainaa pitkän pennin, mutta sitä ei pankista heru. Kun rahaa ei jää vuokrien jälkeen säästöön, ei voi koskaan kasata pankin vaativaa 15% käsirahaa, jotta saisi asuntolainan. Korkeat vuokrat sitovat pienituloiset yksinasuvat kaupunkilaiset köyhyyteen, jos on vaikea pyristellä ulos.

Silvia Modig (vas.) esitti kaupungin ARA vuokra-asuntoihin vastikään tulleiden tulorajojen poistamista, koska ne voivat aiheuttaa alueiden eriytymistä. 1 hengen taloudelle kk tuloraja Helsingissä asetettiin 3000€, joka on kaupungin työntekijälle varsin korkea palkka. Ymmärrän vasemmiston huolen reilun 40 000 kunta-alalla työskentelevän sairaanhoitajan vuoksi, joiden palkka on keskimäärin n.3100€. Sairaanhoitajan tehtäväkohtainen palkka on 2400€ luokkaa, jolloin kaupungin edullinen työsuhdekämppä on hyvä kannustin. Olisi kuitenkin ihan jees muistaa, että lähes kenen tahansa jonka ammattinimikkeestä löytyy -sihteeri, -ohjaaja, tai avustaja, ei pääse lähellekään tuota reilua kolmea tonnia. Myös heitä löytyy palkkalistoilta samalla tavalla kuin kämppäjonosta. Johonkin raja on vedettävä, sillä rajojen poistaminen avaisi edulliset kämpät myös rehtoreille, -päälliköille ja -johtajille. Mielestäni tuo 3000€ raja on hyvä, vaikkakin turhan mekaaninen. Pitäisi korostaa kokonaisharkinnan roolia. Pelkät tulot ei kerro kaikkea, ja ihmisten erilaiset elämäntilanteet on kyettävä ottaa huomioon. Ei ole johdonmukaista ajaa ihmistä pois asunnosta, koska tämä sai palkankorotuksen. Pidetään huoli myös siitä, että neliöt on tehokkaassa käytössä. Ei ole yleisen edun mukaista, että henkilö jonka lapset ovat lähteneet kotoa ja ehkä puolisokin, asuu 4 huoneen asunnossa yksin, koska pelkää kämpän vaihdon yhteydessä lähtevän tulorajojen vuoksi alta.

Lopuksi vielä: lievästi huvitti, kun Jan Vapaavuori (kok.) kehuskeli toimillaan, jotka laittoi liikkeelle ollessaan asuntoministerinä vuosina 2007-11. Taisi olla v. 2008, kun asuntotuotanto romahti ja vuokrat ampaisivat rajuun kasvuun. Mitä teki Jan? No jos jotain teki, niin eipä paljon lämmitä. Voi tietenkin väittää ajat olivat kovat ja että ilman Janin toimia (kuten välimallin korkotukea) asuntorakentaminen olisi mennyt vielä pahemmin solmuun. Nuo välimallin kämpät vapautuvat pian sääntelyn piiristä. Katsotaan sitten uudestaan.

Mitä voimme tehdä terveysmenojen suitsimiseksi?

Hallituksen SOTE sekoilu valinnanvapauden kanssa tulee päättymään hallituksen kannalta surullisesti ja se on pelkästään hyvä asia. Vaikka SOS tripletti kovasti yrittää harhauttaa, niin kansalaisen niskakarvat ovat jo nouseet pystyyn. Tulokset nähdään kuntavaaleissa.

 Jos SOTE aiheuttaa allergiaa sen monimutkaisuuden vuoksi, kannattaa sinnitellä ja vilkaista ainakin tämä 20min video, jossa HUSn toimitusjohtaja Aki Linden tiivistää valinnanvapauden sudenkuoppia. Suosittelen vahvasti. 

Kaikista yrityksistä huolimatta hallituspuolueet eivät ole onnistuneet selittämään mitä aitoa hyötyä valinnanvapaudesta on. On vain hoettu, että onhan se kiva, kun saa itse valita. Siis valita mitä? Mistä se potilas tietää mikä hoito on paras? Eikö lääkäriin mennäkään saamaan asiantuntijapalvelua? Kenellä on potilaana kompetenssia arvioida, että täällä hoito on parasta? Milloin terveydestä tuli fiiliskysymys? Vai onko kriteeristö, millä asiakas sen valinnan tekee, kenties mainosesitteiden kiiltävä ulkoasu tai nätit videot? Mielestäni on sairas ajatus, että maksaisimme vielä laajemmin julkisista varoista terveyspalveluja, kun samaan aikaan nämä palveluntarjoajat mainostavat itseään kalliilla haaliakseen lisää asiakkaita. Onko meillä varaa syytä rahaa terveysbisnesten mainontaan? Todellista veroeurojen tehokäyttöä. Kun tuote mitä he myyvät on terveys, onko mitään käärmejuomaa, mitä nämä eivät pyrkisi asiakkailleen kaupittelemaan? Intialaisen sananlaskun mukaan mikään ei ole vaarallisempi kuin köyhä lääkäri.

Olen kotoisin Kuhmosta, mutta asun Helsingissä. Valinnanvapaus voisi jopa olla ihan kiva täällä Etelä-Suomessa, kun on aidosti varaa tehdä niitä valintoja. Havukka-ahon Konstalle se taas ei tarkoita yhtään mitään. Hänellä tuskin tulee olemaan valinnanvapautta, sillä rohkenen epäillä, että Kuhmoon nousisi useita SOTE-keskuksia, joista Konsta voisi valita.

On siis tärkeää, että äänestäjät lähettävät selkeä EI viestin SOSn kaavailuille näissä kuntavaaleissa. Säästämme pitkän pennin torjumalla kokoomuksen keittämän sopan. Yritykset myydä valinnavapauden harhaa osoittaa piittaamattomuutta kansalaisten terveydestä. Näyttää siltä, että vain bisnes on tärkeää.

thermometer-1539191_1920

Turhien lääkkeiden käyttö on iso menoerä, josta tulisi pitää isompaa meteliä kaikilla politiikan tasoilla.

On tietenkin syytä todeta, että meidän on tehtävä jotain, millä saamme terveydenhuollon kasvavia menoja suitsittua. Huoltosuhteemme heikkenee kovaa vauhtia ainakin vuoteen 30 saakka, jonka jälkeen kulujen kasvu hidastuu. Siihen on kuitenkin aikaa, joten on tehtävä kaikki voitava jo nyt. Ensimmäinen elementti on määrätietoisesti vähentää lääkkeiden käyttöä. Upotamme yli miljardin julkisia varoja lääkkeisiin tukien muodossa. Tämä kehitys on käännettävä toiseen suuntaan. Tässä on tärkeä rooli yliammatillisella (proviisorit, hoitajat ja lääkärit) yhteistyöllä ja lääkäreiden vastuun korostamisella.

Toiseksi on tehtävä määrätietoinen strategia, jolla pyritään torjumaan terveyshaittoja. Ennaltaehkäisy tulee olemaan keskeinen osa kunnille jäävää työtä. Se tarkoittaa, että rahat on käytettävä ihmisten elintasosairauksien torjuntaan tukemalla liikuntaa ja terveellisiä ruokailutottumuksia. Erityisesti lasten ja nuorten sekä seniorien liikuntaa on tuettava. Kun liikunnan ilo tulee osaksi elämää jo nuorena, kantaa se läpi elämän karikoiden aikuisenakin.

Vanhustenhoidon ja erityisesti kotihoidon tilanne on hälyttävä. Vaikeudet tulevat vain kasvamaan tulevina vuosina tuon mainitun huoltosuhteen heikkenemisen seurauksena. Hoitotyön ammattilaiset nääntyvät kiireessä. Lähes jokainen on harkinnut alan vaihtoa. Nyt vaaditaan ratkaisuja laatikon ulkopuolelta. Tarjoan ratkaisuksi, että Suomessa voitaisiin laajentaa kutsuntoja ja siirtyä sukupuoleen tai uskontokuntaan katsomatta kaikkia koskevaan yleiseen kansalaispalvelukseen. Tämä olisi paitsi tasa-arvoista, myös aito ja inhimillinen tapa parantaa vanhusten hyvinvointia. Palveluksessa voisi sitten peruskoulutuksen jälkeen valita oman halun ja kiinnostuksen mukaisesti joko armeijan tai siviilipuolen tehtävät. Siviilipuolen tehtävissä työt koostuisivat isolta osin SOTE puolen tukitehtävistä. Tällä tavoin voitaisiin lievittää vanhustenhoidon ongelmia. Nämä päätökset kuuluvat eduskunnalle, mutta jos joku niitä haluaa viedä eteenpäin, on hänellä tukeni.

Tässä sote asiassa oikeisto yrittää maalata kuvaa valtavista ongelmista siellä, missä niitä ei eurooppalaisittain verrattuna juuri edes ole. On täysin vastuutonta luoda mielikuvia jostain heikkotasoisesta terveydenhuollosta, jotta voidaan uittaa sisään äärikaupallisia malleja, joilla kupataan verovarat ylikansallisten jättien taskuihin. Monessa asiassa suhtaudun vasemmiston kritiikkiin varauksella, mutta tässä asiassa he ovat täysin oikeassa.

Alppilan kuuskulma remonttiin!

Asun Alppilassa, joka on mielestäni kuin Helsingin hiomaton timantti. Alueen tunnelma on oikein mukava, mutta Alppilan viihtyisyyttä voisi tietenkin kehittää edelleen. Koska myös kuntavaaleissa on oiva tilaisuus harrastaa siltarumpupolitiikkaa, aion käyttää tilaisuuden röyhkeästi hyväksi! 😉

Ehdotan, että Alppilaan voitaisiin tehdä uusi viheralue. Joskus muinoin Alppilan kuuskulmassa, Porvoonkadun ja Viipurinkadun risteyskohdassa, toimi kolmosen päättäri. Ratikat seisahtuivat aukiolle tasaamaan vuorovälejä. Jossakin vaiheessa päättäri kuitenkin siirtyi Nordensköldinkadulle eläintarhaan ja nykyään vaunut siten kolistelevat suoraan kuuskulman läpi. Päättäriaikojen muistona autot kiertävät edelleen aukion ympäri väistäessään raitiovaunupysäkkiä. Koska vaunut eivät nykyään enää seiso puistikon laidalla, miksi emme linjaisi autokaistaa ratikkakiskojen mukaisesti. Liikenne on kuuskulmassa tällä hetkellä turhan monimutkainen. Kuuskulma nimityksen mukaisesti aukion reunoille liittyy kuusi katua.

IMG_0027

Aukio on tunnettu myös nimillä ”viiden minuutin pysäkki” ja ”vanha päättäri”.

Kunnon puisto tekesi kuuskulmasta paljon mukavamman ja selkeämmän kokonaisuuden ja samalla voitaisiin myös parantaa liikennejärjestelyjä vähentämällä turhaa kurvailua alueella. Ehdotan seuraavaa:

  • Ohjataan Kallion suunnasta tuleva autoliikenne Porvoonkadulta Viipurinkadulle ratikkalinjaa pitkin.
  • Muutetaan aukion liiketilojen edessä menevä osa Porvoonkatua pihatieksi, joka on sallittu vain huoltoajolle.
  • Siirretään taksitolppa aukion luoteislaidalle.
  • Laajennetaan ja ehostetaan raitiovaunupysäkin puistoa.
  • Järjestetään puistikon uudesta ilmeestä suunnittelukilpailu.
Kuuskulma1

Kartalla merkattu nuolin nykyinen ajoreitti (punaisella) ja uusi ajoreitti (sinisellä). Pihatie (harmaalla).

Alppila on mukava asuinpaikka, joka vain odottaa kukkaan puhkeamistaan. Remontti voitaisiin rahoittaa vaikka lähiörahastosta. Alueella asuu paljon ihmisiä, ja uusi puisto tietenkin lisäisi viihtyisyyttä merkittävästi. Se myös parantaisi alueen liikkeiden vetovoimaa ja voisi tuoda Alppilan alueelle uutta puhtia. Kuuskulmasta voisi tulla tunnelmaltaan erittäin hieno, ellei jopa Karhupuiston veroinen!

Tehdään Alppilasta piirun verran parempi! 🙂

Ketä kiinnostaa miljoona yksinasuvaa?

Kampanjani kärkiteema on yksinasuvien asiat. Aihe on iso, mutta koitan tässä hieman jäsennellä niitä syitä, miksi haluan kampanjassani tuoda sitä esiin.

Yksinasuvan asema yhteiskunnassa on perin eriskummallinen. Usein siihen liitetään villi ja vapaa sinkkuelämä, jossa ei ole huolta huomisesta. Elämäntyylin keskeisenä ongelmana esitetään parin etsintä. TV:n realityroska korostaa tätä käsitystä ja sinkkujen menolle lähinnä pyöritellään päätä. Mielikuva tyypillisestä yksinasuvasta on usein kaupunkilainen nuori aikuinen eli “sinkku”, jolla on rahaa, lähestyvä maksakirroosi ja täysi draivi päällä. Kuten kovin usein asia ei kuitenkaan ole näin.

Perinteinen ajattelu olettaa, että yksin asuminen on vain välivaihe, tai että niissä jotka vapaaehtoisesti asuvat yksin, on jotain vikaa. Tämä asenne on jäänyt ajasta jälkeen, sillä kaupunkien yksineläjät ovat usein myös aikuisia työssäkäyviä ja edustavat uutta “urbaania heimoa”. Kokonaisuudessa meillä on tässä maassa jo yli miljoona yksinasuvaa, ja pelkästään Helsingissä noin puolet asuntokunnista on yhden hengen talouksia. Monet ovat opiskelijoita ja joukossa on myös paljon eläkeläisiä, joista monet ovat jääneet leskeksi tai eronneet lapsien lehahdettua pesästä. Leskillä usein myös talous on puolison menetyksen myötä joutunut koetukselle. Tämä voi aiheuttaa sen, että vanhuksen on pakko muuttaa pois kotiseudultaan. Se on kohtuutonta.

Yksinasuva on monella tapaa epäedullisessa asemassa, sillä he ovat 100% vastuussa omasta taloudestaan. He kärsivät siksi eräänlaisesta mittakaavahaitasta. Pääkaupunkiseudulla yksinasuva asuu usein yksiössä, joiden keskiarvoinen vuokraneliön hinta on 29% korkeampi verrattuna vaikka kaksioon. Yksinasuva maksaa autopaikan, vakuutukset, sähkön, veden, netin, yms. asiat yksin, siinä missä parit voivat jakaa näitä kustannuksia. Kun yksinasuva menee kauppaan, monet tuotteet ovat edullisempia isoimmissa pakkauksissa, mutta pilaantumisuhan vuoksi niitä ei kannata ostaa. Pienituloisista suomalaisista 32% on yksinasuvia, kun pareista pienituloisia oli vain 5%. YLE:n Kioski -ohjelma tutki asiaa, ja havaitsi, että sinkun euro on 73 senttiä. Euroopan tasolla Suomen sinkut olivat toiseksi köyhimpiä heti bulgarialaisten jälkeen.

Yksinasujat kokevat myös syrjintää ja he ovat pahimmassa vaarassa syrjäytyä. Parit menevät heittämällä ohi asuntonäytössä, ja auta armias jos sattuu olemaan mies, ja vieläpä maahanmuttaja, niin mahdollisuudet saada vuokrakämppä vapailta markkinoilta on käytönnössä olemattomat. Asunnottomuus on tilastojen mukaan laskenut, mikä on hyvä asia, mutta samaan aikaan jo jopa neljännes asunnottomista on maahanmuuttajamiehiä. Tähän yhtälöön kun liitetään se, että jo neljännes nuorista 20-25 vuotiaista miehistä on vailla työtä tai opiskelupaikkaa, mutta silti siinä kriittisessä ikävaiheessa, milloin viimeistään muutetaan pois kotoa, on riskit syrjäytymiseen jo todella suuria. Suomessa on yli 100 000 yksinasuvaa työtöntä. Siinä missä pariskuntien työttömyysprosentti on noin 5%, on se yksinasuvien kohdalla noin 10%.

Miten helpottaa tilannetta?

Helsingissä on alettava ottaa vakavasti yksinasuviin kohdistuvat paineet. Tärkein tavoite on pyrkiä alentamaan asumisen kustannuksia. Vain asuntojen tarjonnan lisäämisellä voidaan hintapaineita keventää. Rakentamista on tiivistettävä ja normituksia, kuten autopaikkavaatimuksia, on purettava, jotta rakentamiskustannuksien aleneminen vaikuttaisi asumisen hintaan. Tontit on luovutettava rakentajille koreissa, joihin kuuluu kalliimpia arvotontteja ja halvempia tontteja. Luovutukseen on asetettava ehto, missä edullisempi tontti on rakennettava ensin. Tämä on tehokkaampi tapa kannustaa rakentamaan halvemmat kohteet nopeasti, kuin rakentamattoman maan verojen korottaminen.

sahko_perusmaksu

Monet pakolliset elämisen kulut ovat suhteessa kovempia yksinasuville: sähkönsiirrosta perusmaksua on jopa puolet.

Asumisen kustannusten alentamisen lisäksi on aloitettava keskustelu keinoista, miten voidaan siirtyä täysin kulutukseen perustuvaan laskutukseen asumiseen liittyvissä menoissa. Kaikista perus- ja avausmaksuista tulisi pyrkiä eroon ja siirtyä puhtaasti kulutusperustaiseen laskutukseen. Tällä hetkellä mm. sähkönsiirtolaskussa saattaa perusmaksua olla jopa puolet, mikä on rasite yksin taloudestaan vastuussa olevalle yksinasujalle. Lainsäädännön tasolla on tehtävä myös toimia. Yksinasuvan verotaakkaa on tutkittava, ja tarvittaessa korjattava. Eläkeläisten leskiosuudet on korvattava kaikille yksinasuville myönnettävillä lisillä.

Yksinasuvien syrjäytymisriski on suuri. Toimenpiteitä joilla etsitään ja osallistaan kelkasta tippuneita on tehostettava. Erikoishuomiota on kiinnitettävä yksinasuviin työttömiin. Jos yksinasuvien tilanteeseen ei nyt reagoida, on käsillä pian valtavat kansanterveydelliset ongelmat, kasvava alkoholismi, mielenterveysongelmat ja ihmillinen kärsimys. Tämä tulee maksamaan yhteiskunnalle valtavasti. Jos asiaan ei aleta kiinnittää huomiota, on käsillä syrjäytettyjen nuorten (erityisesti miesten) joukko, jonka vaikutukset yhteiskunnan eheyteen on helposti nähtävissä eri puolilla maailmaa. Kun menetettävää ei ole, on helppo kääntää selkänsä järjestelmälle, haistattaa paskat ja tehdä omat ratkaisut.

Avataan lisää tiloja harrastuksille

Yhteistoiminta ja yhteisöllisyys on muuttunut digitaalisella aikakaudella. Toiminta on siirtynyt verkon kanaviin ja puhutaan myös digitaalisesta heimoutumisesta. Ilmiöstä missä jokin yhteentuova teema kokoaa ihmiset keskustelemaan eri foorumeille. Usein nämä heimot ovat todella joustavia ja saattavat muodostua vaikka jonkin yksittäisen nettimeemin ympärille vain hajotakseen nopeasti. Verkko on siis hyvä tuomaan ihmisiä yhteen, mutta samalle se myös sirpaloittaa ja hajottaa jo muodostuneita heimoja. Nettiryhmään on helppo tulla ja aivan yhtä helppo sieltä on nostaa kytkintä.

Miten tämä risteää kaupunkipolitiikkaan?

Monet digitaaliset heimot ovat myös paikallisia. Niitä on Helsingissäkin. Leimallista niile on se, että perinteiset yhdistystoimintaan liittyvät kokoustamiset ja niihin liittyvä muodollisuus tuntuvat vierailta. Byrokratia koetaan raskaaksi ja yhdistystoimintaan liittyvä virallisuus on nykyajan urbaaneille heimoille ajanhukkaa. Olisi kuitenkin suotavaa, että myös sellaiset toimijat, jotka eivät halua järjestäytyä tiukasti voisivat saada tukea kaupungilta. Tässä voisi olla paikka laventaa kaupungin tilavuorauksen linjoja. 

Helsingissä on valtavasti tyhjiä tai vähällä käytöllä olevia tiloja. Olisi hyvä tuoda mahdollisimman moni hyödyntämätön tila kaupunkilaisten ja eri yhteisöjen käytöön. Erityisesti kaivattaisiin sellaisia tiloja, joiden kunto soveltuisi paremmin hieman sotkuisempiin harrastuksiin, kuten erilaisiin taideprojekteihin.

Helsingin kaupungin Tilat avoimeksi -kokeiluprojekti oli käynnissä viime talvena. Sen tuloksena syntyi mm Stadin Tilapankki -palvelu, joka pohjaa RESPA rajapintaan. RESPA on jo käytössä esim. Kirjastojen Varaamo -palvelussa. Tämä kehitys on erittäin tervetullutta! Digitaalisten varauskanavien lanseeraus paitsi nostaa tilojen käyttöastetta, myös parantaa tiedotusta ja helpottaa varauksien tekemistä. Se on lisäksi kustanustehokasta ja jatkaa sitä trendiä, missä monenkirjavista järjestelmistä siirrytään yksikanavaiseen malliin. Tilatarjontaa pitää nyt laajentaa näissä palveluissa.

Nyt kun käyttöaste voi uusien työkalujen avulla nousta, kaupungilla on mahdollisuus tarkistaa myös vuokrapolitiikkaa. Tiloja on vuokrattu omille toimijoille kustannusperusteisesti ja ulkopuolisille markkinahintaan. Ehdotan, että kaupunki kehittää uuden vuokrausmallin, jossa pyritään takaamaan se, että vähävaraiset ja löysästi organisoituneet tahot voivat saada tiloja käyttöön edullisesti. Suomeksi: kaupungin pitäisi pudottaa hintoja aivan merkittävästi. Nykyinen esim. nuorisotalon kokoushuoneen 30€ tuntivuokra on edelleen liian hintava. 

Alennetaan vuokria ja laajennetaan tarjontaa, jotta mahdollisimman moni urbaani heimo voisi kokeilla lähtisikö yhteistoiminta lentoon muuallakin kuin netin syövereissä. Yhdessä tekeminen on kuitenkin paras keino torjua sosiaalista eristymistä ja yksinäisyyttä.

Sunnuntaisia ajatuksia vihreydestä

Poliittinen kotini on ollut minulle selvä niin kauan kuin muistan. Nuorena reilut 10 vuotiaana muistelen ensi kertaa kiinnostuneeni politiikasta. Silloin elettiin lamaa. Kylmä sota oli päättynyt ja kaikilla koulun pihalla oli bula-myssyt. Vihreät oli tuollon noussut pienpuolueeksi eduskuntaan ja yhteiskuntaopin tunnilla puolueita vertailtiin. Koin jo tuolloin politiikan tärkeimmäksi tehtäväksi luonnonsuojelun ja koska vihreät olivat selkeästi profiloitunut luonnon puolesta, oli valintani helppo. Perusarvoni eivät ole muuttuneet vuosien varrella. Luonnon asettamia rajoja olisi ihmisen syytä kunnioittaa. Emme ole sitä lajina tehneet enää vuosisatoihin, mutta ainakin olemme pikkuhiljaa tajunneet, että luonto voi meidät myös nopeasti kukistaa.

Vihreät arvot korostavat ihmisen vastuuta ympäristöstä ja heikoimmista. Jokaisella pitää olla oikeus omannäköiseen elämään ja siihen, että laki ja oikeudet ovat kaikille samat. Usein vihreät arvot ovat törmäyskurssilla lyhytnäköisten taloudellisten etujen kanssa. Kaivannaisteollisuus ja energiantuotanto ovat tästä parhaat esimerkit. Kaivokset ovat aina riski luonnolle, vaikka kuinka yrittäisimme minimoida uhkia ja korostaa kykyämme hallita prosesseja. Siksi sanon ei ympäristöä vaarantaville kaivoshankkeille. Vastustan lisäydinvoiman rakentamista, vaikka ymmärrän, että energiakysymyksissä vaihtoehdot ovat vähissä. Lisäydinvoiman riskit ovat mielestäni silti suuremmat kuin hyödyt. Inhimilliset virheet ja luonnonvoimat ovat tosiasioita, kuten olemme nähneet Chernobylissa ja Fukushimassa. Niitä vastaan ei voida koskaan 100% suojautua edes täällä Suomessa.

joonas-3251
Kuntapolitiikkalla on merkitystä ilmastonmuutoksen torjunnassa. Kuvassa oleva Hanasaaren voimalaitos on päätetty sulkea. Vaiheittainen siirtyminen pois fossiilisista polttoaineista on vihreän politiikan ytimessä. Kuva: Petri Tuohimaa

Silti olen teknologiamyönteinen, vaikka tiedostan sen, että se ei ole koskaan neutraalia. Emme kuitenkaan voi enää peruuttaa takaisin menneille vuosisadoille, joten on jatkettava eteenpäin. Usein on helppo syyttää menneitä hallituksia ongelmista, mutta siitä huolimatta perinnön kanssa on elettävä. Siksi kehitys myös ydinvoiman kohdalla on toivottua. On kuultu lupauksia saasteettomasta ydinvoimasta ja jopa siitä, että radioaktiivista jätettä voitaisi kierrättää edelleen. Siksi kaikenlaista tutkimusta on tuettava ja vihreät ovat aina olleet tiedemyönteisin puolue. Ehkä ratkaisut ovat olemassa, joten koulutusta on kehitettävä. Koska Suomi on tutkitusti ehkä paras maa oppia, on meillä juuri tässä ajassa kokoamme isompi rooli tulevaisuuden muovaamisessa. Siksi rajut leikkaukset ovat olleet pahinta myrkkyä, mitä nykyinen hallitus on tehnyt. Suunta voidaan vielä muuttaa. Jos olemme rohkeita ja ajan hermolla, niin ehkä meidät tullaan tulevina vuosisatoina muistamaan maana, jossa kehitettiin ensimmäinen perustulo – asetettiin luottamus ihmiseen ja oikeus perustoimeentuloon sosiaalipolitiikan ytimeen.

Miellän itseni sosiaaliliberaaliksi. Ihmisellä on oikeus elää omannäköistä elämäänsä ilman vainoa. Kaikki täällä ovat saman arvoisia. Markkinoita tulee säädellä erityisesti niillä alueilla, missä ne koskettavat ympäristöä ja ihmisen perusoikeuksia. Siviilisäätyni vuoksi olen nostanut yksinasuvien pärjäämisen vaaliteemakseni, koska koen ne haasteet itse.

Linjani yksittäisiin jokapäiväisiin kysymyksiin on usein maltillinen. Olen sitä mieltä, että jokaisen tulisi pyrkiä vähentämään kulutustaan ja tehdä kestäviä valintoja. Aina kun mahdollista, tulisi valita jalankulku, pyöräily ja joukkoliikenne juuri tuossa järjestyksessä. Lemmikkieläimiä tulisi pitää rakkaudella ja kohtuudella. Tuotantoeläimien hyvinvointia on parannettava. Kasvissyöntiä on lisättävä ja mielestäni kouluissa voitaisi siirtyä pääsääntöisesti kasvis ja kala ruokavalioon. Lihaakin saa syödä, en ole sitä kieltämässä, mutta mielestäni ollaan ajauduttu väärille raiteille, kun keskustelu nähdään ideologisena taisteluna. Suhtaudun hyvin kriittisesti ihmisten terveydellä tehtävään bisnekseen. Nyt eletään kriittisiä hetkiä sen suhteen, mikä on yksityisten terveyspalveluiden rooli julkisten rinnalla. Pelkään että uudistus on kuin kusi housussa pakkasella. Lämmittää vain hetken eikä alkuun voi palata. Siksi hallituksen pitäisi suosiolla luopua yrityksistä tuoda valinnanvapaus mukaan uudistukseen esittelemällään tavalla.

Seuraavan 30 vuoden aikana suuri haasteemme on pitää kiinni siitä, että vanhusten hyvinvoinnista ei tingitä. Olen huolestuneena seurannut, kuinka esimerkiksi lääkkeiden käyttö on lisääntynyt ja kuinka välinpitämättömästi terveydenhuolto on tässä toiminut. On etsittävä vaihtoehtoja pillerien popsimiselle.

Viimeisenä asiana nostaisin esiin vielä kommunikaatiokulttuurimme. Olemme nykyään eräässä mielessä viestinnässämme vajavaisempia, kun käyttöön ovat tulleet digitaaliset välineet. SOME viesti ei sisällä kehonkieltämme eikä äänenpainoja. Toista ei tarvitse kohdata kasvotusten. Viestimme on siis vajavaisempi ja välittyy usein väärin. Myös tahallinen agressiivisuus ja kiusaaminen on helpompaa, kun suoraa luuvitosen uhkaa ei ole. Kykymme sopia asioita ja sietää toisenlaisia näkemyksiä on edelleen olemassa. Ihminen on luonnostaan solidaarinen, vaikka usein sitä on vaikea uskoa. Mietitään siis tarkkaan mihin kehykseen kulloinkin tapetilla olevan kohun, oli se sitten mediassa tai omalla facebook seinällä, laitamme ja jatkamme elämää pitäen arvoistamme kiinni.

Tulevissa kuntavaaleissa ääni vihreille on ääni paremmalle tulevaisuudelle. Tässäkin ajassa olemme peruskysymysten äärellä. Torjummeko eriarvoisuuden vai annemmeko oman edun tavoittelun jatkua. Tiedämme kyllä mitä pitää tehdä, nyt on vain tartuttava toimeen.

Päätös on sinun.

Kaupungin rahankäytön valvontaa on parannettava

Helsingin hallinnossa paljastui hiljattain törkeä virka-aseman väärinkäyttötapaus. Opetusvirastossa koulujen tietotekniikan laitehankinnoista vastaavan virkamiehen epäillään kavaltaneen jopa miljoonia asemansa turvin. Tekijä on vangittu.

Männäviikolla valtuuston kokouksessa päiviteltiin, että miten tämä on ylipäätään voinut tapahtua? Kenen olisi pitänyt herätä, ja mitä voitaisi tehdä sen eteen, että vastaavaa ei toistuisi? Syyttävä sormi on osoittanut löperöön hallintoon.

Nämä kaikki ovat asianmukaisia kysymyksiä, mutta on syytä myös todeta, että kaupungin virantoimituksissa vastaavat epäselvyydet eivät ole mitenkään ainutlaatuisia. Muutama vuosi sitten erään kaupungin liikelaitoksen johtajaa epäiltiin rahankäytön epäselvyyksistä. Kyseisessä tapauksessa henkilö päätti irtisanoutua tehtävästään suurinpiirtein siinä vaiheessa, kun maija ajoi pihaan. Johtaja ilmoitti lähtevänsä “shangi-la:han” hoitamaan pandoja ja esitutkinta lopetettiin pian tapahtumien jälkeen. Syytteitä ei nostettu, mutta monta kysymysmerkkiä jäi leijumaan ilmaan.

Korruptio on inhimillistä ja usein tilaisuudet tekevät varkaan. Sitä pitää kuitenkin torjua kaikin mahdollisin keinoin, sillä mikään ei myrkytä yhteiskuntaa pahemmin. Suomessa ei rahalahjukset tutkimusten mukaan juuri vaihda omistajaa. Meillä korruptio on pehmeämpää. Aseman ja asiantuntijuuden perusteella voidaan vaikuttaa julkisiin hankkeisiin. Lihavat diilit menevät suosituksilla lähipiirille kytkösten jäädessä pimentoon. Toisaalla teetetään hulppeita remontteja omassa käytössä oleviin työsuhdeasuntoihin. Kulttuuripuolella apurahat valuvat tutuille tekijöille ja rekrytoinneissa hyväveli -kulttuuri on ikävää todellisuutta. Huippu-urheilun puolella rahankäytön holtittomuudesta on ollut esillä ehkä räikeintä välinpitämättömyyttä.

Vaara kasvaa silloin, kun viranhaltija on istunut pallillaan vuosikaudet ja toimintakultuuria ei tuuleteta. Päälle voi iskeä eräänlainen vauhtisokeus. Verkostot ovat kehittyneet syvälle esim. liike-elämään ja houkutukset voivat kasvaa. Silloin ollaan väistämättä tilanteessa, missä pitkän viran tuoman kokemuksen rooli korostuu. Asiantuntijan statuksesta nauttivaa, järjestelmästä hyvin perillä olevaa ei herkästi kyseenalaisteta. Se mahdollistaa väärinkäytökset.

Tietenkin suurin osa viranhaltijoista hoitaa tointaan moitteettomasti ja asiantuntijat ovat toki usein oman alansa tärkeimpiä voimavaroja, mitä päätöksenteon tueksi voidaan saada, mutta autuaaksi se status ei ketään tee. Tämän päivän viisaudet voivat olla huomisen pilkan aiheita. Maapallo oli joskus asianatuntijoiden mielestä litteä ja heidän kyseenalaistaminen vei roviolle. Vielä 50-luvulla eräänkin arvostetun koulukunnan asiantuntijat määräsivät mummoille piriä, jotta pyykkipäivän työvuori ei aivan vanhuksia uuvuttaisi.

On vaadittava, että kaikkia kuluja, mitä nyt surutta nakataan kaupungin piikkiin tarpeellisina viranhoitoon liittyvinä menoina, pitää tarkastella uudelleen. Hallintouudistuksen yhteydessä on pidettävä huoli, että valvonta tehostuu myös muilla sektoreilla, kuin pelkästään hankinnoissa. Julkisten varojen holtiton käyttö, edustusporsastelu yms, suoranainen elvistely on vastenmielisintä mitä julkisessa virassa oleva henkilö voi tehdä. 100 vuotiaasta Suomesta sen voisi kitkeä pois.

Yksinasuvat helsinkiläiset! Nyt on vaadittava järkeä asuntopolitiikkaan

Kuntavaalit lähenee ja Helsingissä puhutaan nyt paljon asumisesta.

Asumisen hinta kaupungissa on kasvanut huolestuttavasti jo vuosia. Kun muutin vuonna 2006 Kallioon oli pieni reilun 20 neliön kämppäni vuokra 475€/kk. Tänään tuo sama kämppä on 680€/kk.

Kaavoitusta on lisätty ja uusia kortteleita nousee eri puolille, mutta miten tämä tulee vaikuttamaan asuntojen hintoihin, on vielä epävarmaa. Kasvavat kustannukset ovat iskeneet erityisen rankasti yksinasuviin, joita Helsingin kotitalouksestan on noin puolet.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAKuva:Petri Tuohimaa

23.1 Helsingissä oli myynnissä seuraavanlainen kattaus asuntoja: yksiöt 239kpl, kaksiot 989 kpl, kolmiot 887kpl, neliöt 667kpl. Lähde: oikotie.fi Yksiöitä on tarjolla murto osa kaksioihin tai kolmioihin verrattuna. Niitä pitää saada lisää!

Lisäksi, mitä pienempi asunto on, sitä kalliimpi se on myös neliöhinnaltaan, oli sitten kyseessä omistus tai vuokra-asunto. 20 neliön asunnon vuokra voi puolestaan olla jopa yli 700€/kk, mikä on pienituloiselle (toisinaan myös keskituloisellekin) kova kustannus.

Yksiöitä on tarjolla paljon vähemmän kuin esim. kaksioita myös vuokramarkkinoilla. Tässä kohtaa vuokra-asuntoa etsivä yksinasuva putoaa eräänlaiseen kustannusloukkuun. Pienen yksiön voi saada noin 700 euron hintaan jostain kantakaupungin lähistöltä. Muutama satanen lisää, niin summa riittää jo tilavaan kaksioon vaikka Itäkeskuksessa tai Munkkiniemessä. Tuo muutama satanen on kuitenkin monien pienituloisten kohdalla kriittinen. Kaksioita olisi tarjolla, mutta rahat eivät riitä, joten on pakko valita hiukan halvempi yksiö vaikka niiden hinnoissa on ilmaa.

Miksi tämä sitten on niin haitallista? Talousviisaat ovat varoitelleet, että asumisen kohoavat kustannukset alkavat haitata talouden yleistä kehitystä. Esimerkiksi hoiva-alalla Helsingin asumisen kalleudesta on tullut rekrytointiongelma. Kotipalveluun on vaikea löytää työntekijöitä, koska heillä ei ole varaa asua Helsingissä. Sama pätee oikeastaan mihin tahansa pienipalkkaiseen työhön erityisesti palvelualalla ja nämä työt eivät ole häviämässä kaupungista mihinkään. Päinvastoin.

Yksinasuviin kohdistuu myös muita asumisen mukana tulevia kustannuspaineita, koska he kantavat jo valmiiksi 100% vastuun omasta taloudestaan. He eivät pariskuntien tavoin jaa kustannuksia ruoasta, vedestä, sähköstä, netistä, autosta jne. Onko yhteiskunnalla muuta tarjottavaa kaupunkien yksinasuville kuin pakkopariutuminen tai kimppa-asuminen? Yhteiskunnan pitäisi reagoida ihmisten valintoihin eikä pyrkiä isompia huoneistokoja suosivalla asuntopolitiikalla luomaan epäoikeudenmukaisia rakenteita. Yksinasuminen on osa kaupungistumista, ja siihen pitäisi kyetä vastaamaan.

Kaupungissa tarvittaisiin erityisen kipeästi kohtuuhintaisia, yhdelle mentäviä asuntoja haarukassa 25-30m2. Tällä hetkellä rakentaminen keskittyy suuriin aluehankkeisiin, kuten Pasila, Järkäsaari ja Kalastama sekä Kruunuvuorenranta. Kaikki nämä (pl.Pasila) ovat merellisiä alueita, joiden tonttimaan hinnat ovat korkeita. Tämä heijastuu väkisinkin asuntojen hintoihin. Sijoitusmielessä asunto olisi monille yksinasuvallekin houkutteleva kohde. Tutkimukset osoittavat, että kaupungissa olisi taloudellisesti kannattavaa asua omistusasunnossa. Olen huolestuneena seurannut, kuinka toive oman asunnon ostamisesta on karannut yhä useampien ulottumattomiin. Tähän on vaikuttanut paitsi hintojen kohoaminen, myös kiristyneet lainahanat. 15% omarahoitusosuus, minkä pankki “vaatii”, on yksiöiden kohdalla Helsingissä jo 20-30 000 euroa. Summan säästämiseen menee kitsaimmallakin visulla hyvä tovi. Pienituloiset, joilla ei ole omaisuutta, voivat tästä vain haaveilla, sillä rahat uppoavat vuokriin.

Mistä ratkaisut?

Lääkkeeksi on tarjottu lisää kaavoitusta, ja siinä onkin onnistuttu hyvin. Tänä vuonna valmistuu 6000 asuntoa ja tavoite on nostaa määrä 7000 asuntoon, mutta riittääkö se? Voimme kaavoittaa ja rakentaa vaikka kuinka asuntoja, mutta jos ne ovat väärän kokoisia tai liian kalliita eivätkä vastaa ihmisten tarpeeseen, ei Helsingin ongelmat muutu miksikään.

Voisiko vastaus olla täydennys ja muuntorakentamisen täysi asennemuutos? Tähän voi olla mahdollisuudet, nyt kun kiinteistöpinta-alaa näyttää vapautuvan erityisesti toimistojen jäädessä käyttämättömiksi. Kehittyvä tietoyhteiskunta on irrottamassa työn paikkasidonnaisuudesta monilla aloilla. Yhä useampi työskentelee kotona ja toimistoa tarvitaan yhä harvemmin.

Esteitäkin on. Tehokasta muuntorakentamista haittaa kaavamuutoksien hitaus. Vaatimuslistaa jatkaa autopaikkojen, hissien ja väestösuojien määrä. Kaikki toimistorakennukset eivät myöskään sovellu asuinkäyttöön ilman mittavia remontteja, jotka tekevät toiveet edullisuudesta tyhjiksi.

Olisi kuitenkin hyvä, jos työn alle saataisiin ainakin ne kohteet joissa nähdään heti potentiaalia. Vähintä mitä voi tehdä on löysyttää joitain kireitä normeja ja panna vauhtia hyvien kohteiden kaavamuutoksiin. Lisäksi mielestäni tulisi helpottaa liikehuoneistojen osittaista käyttötarkoituksen muuttamista siten, että halutessaan esimerkiksi kivijalkayrittäjä voisi asua liikehuoneistossaan. Tämän tulisi olla mahdollista tiettyjen ehtojen ollessa kohdallaan. Nykylinjaukset käytännössä estävät tämän.

Aina tasaisin väliajoin on esitetty arvioita, joiden mukaan Helsingissä olisi jopa 30 000 asuntoa tyhjillään. Lukuun on päädytty sen perusteella, että näissä asunnoissa ei ole kukaan kirjoilla. Arvion todenperäisyydestä on kiistelty ja  luku on varmasti yläkanttiin. Suurin osa on kuitenkin mitä ilmeisimmin jonkinlaisessa käytössä. Esim. kaupunkiasuntoja, joiden omistaja asuu pääasiassa jossain kehyskunnassa, tai jopa kauempana, mutta ei syystä tai toisesta ole halunnut luopua “citykodistaan”. Joukkoon mahtuu myös yritysten työsuhdeasuntoja, joissa majoitetaan komennuksella olevia tai ulkomaisia vieraita. Osa voi kuulua kuolipesille, jotka eivät ole päässeet sopuun perinnönjaosta. Tapauksia lienee monenlaisia. Huomionavoista on, että luku on tästä huolimatta iso, ja vaikka osa asunnoista ei olisikaan nk. “tyhjiä” on niiden käyttöaste kuitenkin matala. Toivottavaa olisi, että mahdollisimman moni näistä asunnoista saataisiin tavalla tai toisella markkinoille. Siihen on etsittävä keinoja.

Voisiko tyhjät asunnot saada markkinoille alentamalla tilapäisesti asuntojen myyntivoittoveroa? Asia ei kuulu kuntien päätösvaltaan, mutta keskustelua voi silti käydä. Toimenpidettä voi tosin perustellusti pitää suorana kädenojennuksena varakkaille, mutta jos sillä pystyttäisi lisäämään tarjontaa ja laskea hintoja, kannattaisi asiaa mielestäni ainakin tutkia lisää. Olisi tavoiteltavaa, että kaupungissa ei olisi yhtään turhaan tyhjillään olevaa asuntoa. Parhaimmassa tapauksessa verotuloja ei menetettäisi lisääntyneen volyymin myötä. Ne voisivat jopa nousta. Ehdotuksen toteuttaminen ei olisi helppoa, sillä se voisi huonolla menettelyllä aiheuttaa häiriöitä asuntokauppaan, kun myyjät jäisivät odottamaan alennuksen voimaantuloa. Tällaisia politiikan aiheuttamia markkinahäiriöitä, tai ainakin pelkoja siitä, on noussut viimeaikoina esiin varsin usein. Autojen romutuspalkkiokokeiluun liitettiin niitä, ja nyt Anne Bernerin liikenneuudistuksen selvitystyö ammuttiin nopeasti alas osin tästä syystä. Tapa jolla hanketta on avattu, on kummallinen, hallitus ei selkeästi keskustele vaan kolmikko puuhaa omilla suunnillaan. Tilanne ei herätä luottamusta.

Vähintään olisi hyvä tehostaa toimia joilla madallettaisiin kynnystä laittaa tyhjä asunto vuokralle. Vuokranantajien huolena on usein, että koituuko vuokraamisesta ongelmia, jos vuokralainen osoittautuu epäluotettavaksi. Vuokrarästit ja asunnon kaltoinkohtelu ovat aitoja huolia. Kaupunki voisi lisätä yhteistyötä vuokranvälittäjien kanssa esimerkiksi vuokratakuiden suhteen. Näissä malleissa välittäjä tulee hätiin, jos vuokranmaksu häiriintyy. Kaupunki voisi kompensoida osan vuokranvälittäjien riskeistä kaikkein vaikeimmassa tilanteessa olevien, kuten asunnottomien ja vankilasta vapautuvien kohdalla. Asunto on myös löydettävä kaikille, ja kärkenä tässä tulee olla nk. “asunto ensin”-periaate, jossa tarjotaan oma koti (asuntola ei ole koti) ja oma nimi omassa ovessa.

Aina on myös hyvä levittää sanaa. Vedota ihmisiin ja yrityksiin, joilla on asuntoja tyhjillään, jotta he tulisivat mukaan talkoisiin. Helsingissä on tehtävä sellaista asuntopolitiikkaa, joka huomioi myös yksinasuvat. Kaupungistumiseen kuuluu lisääntynyt yksinasuminen, joten on aika vastata kehitykseen asianmukaisella tavalla, ja lisätä sopivien asuntojen tarjontaa.

Ryhmärakentajat kaipaavat tukea!

Kaupungissa tarvitaan kaikki mahdolliset keinot käyttöön, jotta asuntopulaan voidaan aidosti vastata. Vain uudet asunnot voivat helpottaa kasvupaineita, joten rakennushankkeita on saatava liikkelle.

Eräs viimeaikoina yleistynyt tapa on ryhmärakentaminen. (ks. myös ryhmärakennuttajat ry.)  Se on uusi toimintamalli (jolla on kuitenkin pitkä historia) rakennuttaa taloja yksityisten ihmisten voimin. Rakennusmuodossa mennään yhteisöllisyys edellä. Osallistuja pääsee itse suunnittelemaan oman kotinsa. Rakentamismuotoa säätelevä laki tuli voimaan v.2015. Uuteen malliin on ladattu paljon muitakin positiivisia odotuksia, mutta käytännöt ovat olleet vaihtelevia.

Lehdistä olemme saaneet viimeaikoina usein lukea, kuinka varsikin julkisten hankkeiden budjetit ja aikataulut paukkuvat rajusti yli. Nämä pettymykset ovat jo enemmän sääntö kuin poikkeus, ja voisi nuivasti todeta niiden olevan jo osa rakentamisen kulttuuria. Tämä on myös valitettavasti mahdollista ryhmärakentamisen kohdalla.

Helsingissä on esimerkkejä, joissa ryhmärakentaminen on lähtenyt käyntiin suurin odotuksin, mutta matka omaan kotiin on koitunut rakennuttaville tahoille varsinaiseksi iisakin kirkoksi. Kustannukset ovat nousseet jopa niin korkeiksi, että uudet kodit on täytynyt laittaa samoin tein myyntiin. Perheet ovat myös joissain tapauksissa joutuneet muuttamaan keskeneräiselle työmaalle. Avainasemassa olevat rakennuskonsultit ovat saattaneet lyödä hanskat tiskiin kesken hankkeiden. Työmaat ovat seisoneet, kun rahat on loppuneet kesken ja kiistoja selvitellään oikeudessa. Hankkeiden joutuessa ongelmiin, on naapurisopu koetuksella. Hierarkiassa sinkut ja parit joutuvat antamaan tilaa perheellisille. Hankkeet ovat valmistuneet pahasti jäljessä aikataulusta.

Tuomas Rantanen teki kiinnostavan avauksen liittyen ryhmärakentamisen tukemiseen julkisen lainantakauksen muodossa. Ajatus on hyvä! Lainan saanti on vaikeaa keskeneräisille työmaille, ja vaikka ihannetilanne olisi tietenkin se, ettei budjetit ylittyisi, olisi tärkeää pitää huoli siitä, että keskeneräiset hankkeet saatettaisiin vietyä loppuun. Julkinen tuki toisi ryhmärakennuttajille varmuutta ja toimisi epäilemättä myös kannustimena lähteä toteuttamaan omaa unelmaa kaupunkiympäristössä. Tästä olisi tarpeellista käydä keskustelua.

Nostaisin esiin vielä muutaman seikan, joilla voitaisiin myös minimoida havaittuja riskejä paremmin.

Tärkeätä olisi tarjota ryhmärakentamisesta kiinnostuneille, tavallisille kansalaisille palvelua, josta he voisivat saada tietoa konsulttien ja urakoitsijoiden taustoista. Valitettavasti rakennusalalla toimii monenkirjavia tahoja, joiden bisneskuviot pöytälaatikkofirmoineen ja bulvaanikulttuureineen eivät ole omiaan herättämään luottamusta. Olisi myös rehellisten toimijoiden etu, jos luotettavat tahot voisivat esitellä työportfoliotaan yhdestä kanavasta. Alalla toimivat kyllä tuntevat toisensa, mutta miten on tavallisen omasta kodista unelmoivat kansalaisen laita?

On syytä pitää mielessä, että kansalaiset eivät ole rakennuttajina lainkaan samanlaisessa asemassa, joutuessa oikeudellisiin prosesseihin, kuin isot rakennusyhtiöt. Jos piikissä on jo reilusti ylittyneet rakennuskustannukset, monien kynnys lähteä vaatimaan oikeutta, voi olla varsin korkea.

Jos julkista tukea ryhdytään suunnittelemaan ryhmärakentamisen edistämiseksi, on ehdottoman tärkeää tuoda lainatakauksen tueksi tarpeeksi tukipalveluita. Ilman niitä, riskinä on, että julkisella tuella luodaan edellytyksiä harjoittaa toimintaa, jonka maksajina ovat ryhmärakentajat ja viimekädessä veronmaksajat. Rantasen ehdottama ryhmärakentamisen asiamies olisi tässä paljon vartijana. Hänen ammattitaitonsa varassa lepäisi monen ryhmärakentajan yöunet. Pidetään huoli, että tarjolla on sellaisia palveluita, joiden avulla rakennusalan kommervenkeistä vähemmän tietävä voisi luottavaisesti uskoa omiin unelmiinsa.

Valitus bulevardeista – esimerkki huonosti toimivasta menettelystä

Liikennevirasto ja ely-keskus ovat valittaneet uudesta yleiskaavasta, jonka Helsingin marraskuussa hyväksyi. Valitus koskee bulevardeja. Näin siitä huolimatta, että viranomaiset ovat olleet tiiviisti mukana valmistelutyössä. Yleiskaava on myös strateginen asiakirja, joka mahdollistaa suunnitelmat sen sijaan että löisi ne lukkoon.

Valtion laitoksia närästää kaupunkibulevardien vaikutus valtakunnalliseen liikenteeseen. Eli ne siis haluavat torpata bulevardit siksi, että ulkopaikkakuntalaisten ihmisten ja yritysten elämän nähdään vaikeutuvan. Saatteeksi on liitetty huolia kilpailukyvyn heikkenemisestä pääkaupungin ulkopuolella. Bulevardien otaksutaan hidastavan liikennettä keskimäärin 2 minuuttia.

Valituksen mennessä läpi koko yleiskaava romuttuisi. Palattaisiin siis piirrustuspöydälle, ja koko pääkaupungin infran suunnittelutyö pitäisi laittaa uusiksi. Tämä siksi, että liikennejärjestely, pikaraitioteineen ovat kaavan kovaa ydintä. Muulta rakentamiselta putoaisi pohja pois.

Ikävää on, että viranomaisen toimi kyseenalaistaa Helsingin oikeutta tehdä itseään koskevia päätöksiä omista asioista, ilman vahvoja näyttöjä haitallisista vaikutuksista. Vaakakupissa painaa enemmän Helsingin ulkopuolella asuvien asiat. Myös näkemyserot arvioista ovat viimekädessä vain niitä näkemyseroja, kun kunnollista tutkimusdataa ei ole. Tämä puute on huomiotu siten, että suunnitelmissa bulevardisointi aloitettaisiin vihdin tiestä, joka on liikennemääriltään tällä hetkellä kevyempi. Isot hankkeet, kuten Lahden väylä jätettäisiin myöhemmäksi. Tällöin tutkittua tietoa olisi jo tarjolla ja asemakaava vaiheessa asiaan voitaisiin vaikuttaa.

Erityisesti netissä kritisoidaan bulevardisointia äänekkäästi. Se kuulemma tuhoaa Helsingin. Bulevardi on siis sama kuin mäkelänkatu tai mannerheimintie. Kaksi kaistaa molempiin suuntiin, ratikalinja keskellä ja joitakin liikennevaloja. Näitä katuja ajaneena voi todeta, että ne soljuvat ihan mukavasti eteenpäin ainakin ruuhka-aikojen ulkopuolella. Aamuisin ja kello neljän aikaan arkisin, voi matka kestää pidempään. Bulevardien varressa olevat alueet ovat kritiikkissä myös saastuneita ja vaarallisia mm. jalankulkijoille. Tähän voi todeta, että kyllä mannerheimintien varressa asuu nytkin ihmisiä ja tulee varmasti myös jatkossakin asumaan. Rakentamista on myös ilmansaateiden näkökulmasta mallinnettu uraa uurtavalla tutkimuksella, jossa on mukana mm. ilmatieteenlaitos.

Kaikenkaikkiaan syntyy vaikutelma, että ollaan eniten huolissaan ulkopaikkakuntalaisten asioista helsinkiläisten kustannuksella. Pitäisiko Helsingin alistua espoolaisten tai nurmijärveläisten tahtoon? Tuskin nurmijärveläisetkään pitäisivät siitä, että minä täältä Alppilasta menisin vaatimaan uusia bussivuoroja Lepsämästä kylille.

On syytä muistuttaa, että joukkoliikenne on politiikassa linjattu etusijalle yksityisautoiluun nähden, ja bulevardit kokonaisvaltaisine ratkaisuineen totoeuttavat juuri tätä politiikkaa. Hitusen pidentyvät matka-ajat kehäteille saakka eivät ole kestävä peruste kaataa mittavaa kaavahanketta, johon on uhrattu aikaa ja joka nojaa erääseen suomalaisen demokraattisen vallan perusasiaan, eli kuntien itsemääräämisoikeuteen. Jos kaava kaatuu tähän, kertoisi se oikeastaan vain siitä, että järjestelmässä on jotain vikaa, kun vaaleilla valitut poliitikot tekevät päätöksen, joka sitten torjutaankin jossain virastotalon takahuoneessa. Valta ei ole siellä missä sen pitäisi. Onko meillä varaa viivytellä samaan aikaan, kun pääkaupungin kasvu nostaa vuokria ja vaikeuttaa elämää? Bulevardien läheisyyteen on suunniteltu 80 000 asukkaan kodit.  Minne nämä ihmiset sitten laitetaan, jos kaupunkia ei tiivistetä kehä ykkösen sisäpuolelta? Ruletti on aloitettava alusta, ja kuten hyvin teidämme, se kestää ja kestää.

Yleisellä tasolla on ikävä huomata, että nykyään niin monesti asiat jumiutuvat järjestelmään. Sote malli kaatui heikkoon valmisteluun. Kalasataman rakentaminen oli jumissa vuosia valitusruletin vuoksi, ja nyt on mahdollista, että yleiskaava kaatuu, kun bulevardit eivät kelpaa viranomaisille. On tietenkin hyvä, että on olemassa mekanismeja, joilla varmistetaan hankkeiden oikeudelliset perusteet, eikä niitä voi kaventaa, mutta vaarana on se, että päätöksenteko halvaantuu, kun viimeinen sana sanotaankin suljetuissa kammareissa valtuuston äänestyksen sijaan.

Oikeusjärjestelmän riippumattomuus ja kyky astua politikoinnin yläpuolelle laitetaan tässä testiin. Olisiko syytä jatkossa tehdä niin, että kaavan valitusaika umpeutuisi ennen kuin se tuodaan valtuuston äänestykseen?  Ensin pitäisi suunnitella, sitten kysyä vastustaako joku, ja lopuksi sinetöidä. Vähän niin kuin alttarilla. On väärin julistaa pari vihityksi, ja vasta sitten tiedustella onko paikalla joku, joka vastustaa tätä liittoa.