Kulutetaan perusmaksut historiaan

Lekottelin eilen puutarhassa nautiskellen kesäpäivästä ja Pielisen leudoista tuulista, kun puhelin pirahti poikkeuksellisen huomiota vaativasti. Lieneekö volyyminappi saanut osumaa vai mistä kyse, tuumin kun vastasin. Torkkuhetken keskeytyksen syylliseksi paljastui puhelinmyyjä, joka kaupitteli sähkösopimusta. En tarttunut tarjoukseen tälläkään kertaa, mutta pyysin myyjää välittämään toimeksiantajalleen seuraavat terveiset:  heti kun saan tarjouksen, johon ei sisälly perusmaksuja, vaihdan oitis.

Miksi perusmaksu kyrsii?

Perusmaksu on lähtökohtaisesti epäedullinen yhden hengen talouksia kohtaan. Se on saman suuruinen riippumatta siitä paljonko taloudessa kuluu sähköä tai montako henkeä siihen kuuluu tai kuinka monta palkkapussia elämisen kuluihin osallistuu. Perusmaksut ovat yleensä muutaman euron kuukaudessa, eikä sähkön myyjät tarjoa sopimuksia, joihin sitä ei kuuluisi. Vielä mitä! Aurinko paistaa yksineläjän risukasaankin sittenkin. Sillä puhelun jälkeen palasin taas pohtimaan tätä yksineläjän piiskauskulttuuria, jonka yksi ilmenemismuoto erilaiset perusmaksut ovat. Pirttiin päästyäni avasin koneen tsekatakseni tilanteen. Kävi ilmi, että itseasiassa markkinoilla on joitakin toimijoita, jotka eivät peri perusmaksuja. Tuskin uskoin näkemääni – perusmaksu 0€/kk – eikä mitään määräaikaisuutta, vaan ihan pysyvä diili. Hurraa! Pistin oitis tilauksen sisään, jopa sillä uhalla että sähkölaskuni kasvaisi nykyisestä. Kyse on periaatteesta. Laskujen pitäisi perustua nykyaikana puhtaasti ko. hyödykkeen kulutukseen. Kannustan kaikkia tiedostavaan kuluttamiseen. Perusmaksuton sähkösopimus antaa selkeän taloudellisen kannusteen säästää sähköä, kun hyötyä ei riivitä pois kiinteiden maksujen muodossa. Se on myös kädenojennus yhden tulonsaajan talouksille ja ansaitsee kiitoksen.

Nyt kipin kapin tsekkaamaan oma sopimus, ja onko siinä perusmaksua. Jos ja kun on, niin nettiin etsimään korvaavaa tilalle. Sellaista, jossa perusmaksua ei ole, eikä tule. Kuluttaja voi osoittaa käyttäytymisellään, mikä on meininki – palkitaan ne, jotka tiedostavat yksinasuvan ihmisen epäreilun aseman. Koska sopimuksen vaihtaminen on nykyään niin helppoa, olisi laiskuutta jättää tämä tilaisuus käyttämättä. Eläköön tasapuolisuus ja kulutustietoisuus. Takaisin puutarhaan, älkööt sähkö- vakuutus- tai sukkakauppiaat soitelko ainakaan seuraavaan kahteen viikkoon.

Olympiakrapula paranee ulkoilemalla

Olympialaiset on nyt kilpailtu ja Suomen joukkue suoritti urakan ihan kiitettävän arvoisesti. Tuomisina on kultaa, hopeaa ja roppakaupalla pronssia! Monelle urheilijalle kisat olivat myös pettymys, joka varmasti kaivertaa jonkin aikaa. Usein urheilija on itsensä pahin kriitikko, mikä on hyvin ymmärrettävää. Silloin meidän penkkiurheilijoiden on hyvä muistaa oma roolimme ja kannustaa sekä kiittää panoksesta vielä kovemmin. Kiitos kaikki mahtavat urheilijamme!

Eräs asia kuitenkin aina jaksaa hämmästyttää. Nimittäin ne katkeran ja syyttelevän sävyiset uutisjutut ja analyysit mitalisaaliin niukkuudesta verrattuna vaikka muihin pohjoismaihin. Superlatiiveja ei säästellä ja syitä maalaillaan joka lähtöön. Tälläkin kertaa naukuminen alkoi jo ennen olympialaisten päätöstä. Viimeisten päivien kirkkaat mitalit olivat oiva näpäytys pessimisteille. Mutta kun kerran vertaillaan, niin muistutettakoon, että Tanska ja Islanti eivät napanneet yhtään mitalia. Raha ei todellakaan takaa kaikkea. Esimerkiksi Iso-britannian satsaa moninkertaisesti rahaa talvilajehin jopa Norjaan verrattuna, ei menestystä tunnu aina tulevan. Olympialaisten gloria suosii maita, jotka satsaavat supertähtiin. Maat joissa paukut pistetään joukkueurheiluun eivät mitalisateesta juuri nauti.

Tuloksista voi ainakin osin vetää sen johtopäätöksen, että Suomessa panostetaan joukkuelajeihin. Naisten jääkiekkojoukkue toi pronssia. Meiltä löytyy huipputason miesten lentopallo- ja koripallojoukkueet, joista vaikka Ruotsi ja etenkin kultarohmu Norja voi vain haaveilla. Se kertoo toisenlaisesta painotuksesta ja ehkä myös kulttuurista. Yksilölajeissa norjalaiset pärjäävät, mutta eipä heitä joukkuelajeissa juuri nähdä. Itse pidän joukkuemenestystä erityisen arvokkaana ja joukkueurheilun edellytyksiä pitää myös painottaa. Yksilöurheilu on toki hieno asia, mutta näkisin, että olisi suotavampaa, jos yritykset ottaisivat isomman roolin yksilöiden taloudellisessa tukemisessa.

Harjoitteluolosuhteita monille lajeille, kuten jäärata pikaluisteluun tai vaikka sisävelodromi pyöräilijöille tulisi rakentaa mahdollisimman pian. Myös uudet lajit, kuten vaikkapa Roller derby, houkuttelee ihmisiä liikunnan pariin, joten olisi hyvä pitää huolta, että liikuntatiloihin satsattaisiin tarpeeksi. Edes täällä Helsingissä investoinnit eivät ole kasvaneet asukasluvun kanssa samaa tahtia. Liikuntajaosto lausui evästeensä tästä epäkohdasta mm. tämän vuoden tulosbudjetiin liittyen.

Aikaiset aamuherätykset ovat nyt ohi, joten olo jää hieman haikeaksi ja tyhjäksi. Olympialaisten seuraaminen on vaan niin antoisaa. Pitänee lähteä lenkille.

Hyvää uutta vuotta 2018

Suomi 100 vuoden viimeisenä päivänä on hyvä heittäytyä hieman filosofiseksi, olkaa hyvä!

Vuosi on politiikassa ollut täynnä mullistuksia. Se on ollut sitä niin maailmalla kuin kotimaassakin. Kaikki lienee yhtä mieltä, että elämme epätavallisia aikoja – eräänlaista murrosta. Toivomme ja haemme muutosta moniin epäkohtiin, mutta osaltaan haluamme myös pitää kiinni siitä mikä on hyvää ja toimii. Viimeksi mainittu näkyy vahvimmin siinä, miten vastustamme terveyspalveluiden alistamista markkinatalouden armoille. Uuden suunnittelun ja vanhan säilytämisen välillä vallitsevan tasapainon löytyminen on politiikan ydintä. Monet isot asiat tapahtuvat tai voivat tapahtua vain kun aika on kypsä ja olosuhteet otolliset. Esim. vanheneva ikärakenteemme on kutsunut paikalle ylikansalliset terveysbisnekset, jotka tekevät kaikkensa päästäkseen käsiksi sen ainoan ryhmän omaisuuteen, joka ei vielä ole ylivelkaantunut – iäkkäät ihmiset. Murros näkyy myös siinä miten vähän jaksamme enää kauhistua Trumpin tai Kim Jong Unin törttöilyistä. Silti ei voi herpaantua, sillä hinta olisi liian kova. Kun poliittinen julkisuus on yhtä teatteria, on syytä kysyä, olemmeko turtuneet? Myös viestinnän tutkimus tunnistaa ilmiön nimeltä compassion fatique. Sillä viitataan yleensä siihen, kuinka nälänhätien laaja ja pitkäkestoinen uutisointi herättivät vielä 80-luvulla kansanliikkeitä ja valtavia tukikampanjoita, kun nykyään samat materiaalit eivät saa moniakaan liikkeelle. Aiheet vilisevät ohi varsin nopeasti ja puheenaihe velloo yhdessä asiassa varsin lyhyen aikaa. Kyvyttömyys vaikuttaa luo turhautumista ja pelkoja, jolloin äänekkäät ja suulaat alkavat vaikuttaa järkeviltä. Tämä antaa tilaa rajujen ratkaisujen tarjoajille. Tapa jolla jäsennämme maailmaa on murtunut. Olemme kuplautuneet ja haemme nyt uutta tapaa järjestäytyä ja olla osa yhteisöä.

tinakenka1

Mistä sitten haettaisiin suuntaa? Mielestäni on hyvä katsoa taaksepäin menneisiin aikoihin ja tutkia siellä tapahtuneita kehityskulkuja. Näin siksi, että vaikka maailma ympärillämme muuttuu, ihminen ei luonteensa puolesta tee sitä yhtä nopeasti. Tarpeemme ovat varsin ikiaikaisia; koti, toimeentulo ja ihmissuhteet ovat edelleen keskiössä. Aikanaan mäkitupalaiset olivat huutolaisten ohella yhteiskunnan huono-osaisin ryhmä. Heillä oli kyllä katto pään päällä, mutta niukasti mahdollisuuksia parantaa asemiaan. He tekivät taksvärkkiä ja elivät kädestä suuhun. He lähtivät siirtolaisiksi ja muuttivat kaupunkeihin tehdastöihin paremman elämän toivossa. Väistämättäkin tulee ajatelleeksi, että jossain mielessä nykyään kaupunkiin muuttavat ovat tämän ajan mäkitupalaisia. Vuokralla asuvat, opintovelkaa kerryttävät, pienipalkkaisissa palvelualan töissä olevat kaupunkilaiset ovat asemaltaan samassa tilanteessa. Heidän tulonsa eivät riitä kerryttämään omaisuutta, jolla lunastaa oma maatilkku, eli nykyajan hengessä oma asunto. Siinä missä torpparit ja tupalaiset olivat “turpeeseen sidottuja”, ovat yksinasuvat vuokralaiset samanlaisissa kahleissa. Kaupunkien korkeat vuokrat syövät palkan, jolloin säästäminen tai omaisuuden hankinta vaikka asunnon muodossa käy vaikeaksi. Työttömiä puolestaan voisi pitää nykyajan huutolaisina. Miten niin muka, joku kysyy. Onhan meillä maksuton koulutusjärjestelmä (ainakin vielä) joka takaa yhtäläiset mahdollisuudet jokaiselle. Olemme tulleet kauas niistä ajoista. Luokkayhteiskuntaa ei ole. Meillä on paljon paremmin kuin silloin.

Totta kai on. Tuskin kukaan työtönkään maisteri tai tohtori mieltää itsensä alempaan luokkaan, mutta tuntee silti ahdistusta ja ehkä jopa sortoakin. Silti he miettivät: miksi opiskelin vuosia, vain tullakseni kyykytetyksi? Ei siis ihme, että aktivointilakia vastustetaan niin kiivaasti. Jokainen tiedostaa, että koulutus takaa mahdollisuuksia. Kokeneimmat työnhakijat tietävät, että työpaikkoja jaetaan suhteilla ja usein hakuilmoitukset ovat vain muodollisuuksia. Tekijät on jo valittu. Liian kouluttautunut ei saa töitä, ja niukkojen vuosien jäljiltä repaleisen työhistorian omaava +30v. ontyömarkkinoiden hiekko lenkki. Vastikään uutisoitiin, että 80-luvulla syntyneiden miesten työllistymisnäkymät ovat synkät. Vääränlainen koulutus, eli kohtaanto-ongelma voi johtaa pelättyyn rakenteelliseen työttömyyteen. Itse edustan tuota ikäryhmää ja olen piinallisen tietoinen uhasta. En ole työtön, mutta urakehitysmielessä olen hakenut uusia haasteita jo usean vuoden ajan. Menestykseni edes haastattelukutsujen suhteen on ollut vaatimatonta. Mikä olisi se vastaava “mullistus” joka laajentaisi näköaloja tänäpäivänä? Se sama mitä työväestö vaati sata vuotta sitten. Heille se oli mm. 8 tunnin työpäivä. Itse näen, että nykyaikana se on mitä ilmeisimmin perustulo.

Ehkä vihjeitä pitää hakea vielä kauempaa historiasta. Aikanaan vallinnut sarkajako vaihtui isojaossa yksityisten tilojen omistukseen. Tämä liike tehosti maatilojen tuotantoa ja lisäsi kruunun vaurautta. Sitäkin vastustettiin ja se muokkasi yhteiskuntaa. Perinteiset kylät hävisivät ja osaltaan katosi myös yhteisöllisyys. Teknologinen aikamme robotteineen ja algoritmeineen tehostaa myös tuotantoa, mutta lisääkö se valtion (kruunu) vaurautta? Ylikansallista yhteistyötä tarvitaan mm. veronkierron ehkäisemiseksi. Eu on siinä tärkein turvamme. On myös kiinnostavaa, että yhteisöllisyydestä on jälleen kerran tullut kaivattu ja arvostettu piirre. Ehkä ihmisyhteiskuntien tapa kehittyä on eräänlainen kaksi eteen ja yksi taakse -logiikka, jolla etsitään olosuhteisiin ja ihmisluonteiseen nähden sopivin tapa elää sellaisella noin 100 vuoden syklillä.

Vaikka ongelmia on, niin ei ole syytä antaa periksi. Juhlavuoden viimeisenä päivänä voi hyvällä syyllä nostaa maljan kuluneelle vuodelle ja todeta, että työ jatkuu. Hyvää uutta vuotta 2018!

Paperittomista

Helsingin kaupunginvaltuuston kokous venyi eilen tämän vuorokouden puolelle. Syynä oli paperittomien terveydenhuoltoa koskeva keskustelu. Äänestin sen puolesta, että Helsingissä laajennetaan sosiaali- ja terveyspalvelut myös paperittomille. Puoltaminen perustuu ennenkaikkea siihen ajatukseen, että ennaltaehkäisy on paras keino hoitaa kaikkien kaupungissa olevien terveyttä ja siihen, että se on eettisesti oikein.

Aihe on herättänyt paljon tunteita ja liikkeellä on ollut myös väärää tietoa, kuten paisuteltuja lukuja menojen kasvusta, sekä arvailuja, että tällä nyt hyväksytyllä päätöksellä lisätään Helsingin vetovoimaa paperittomien joukossa. Virkamieskunnan arvion mukaan SOTE-menot kasvat noin 200 000€. Paperittomia tulee myös koskemaan normaalit palvelumaksuvelvoitteet. Summa vastaa noin promillen kolmasosaa kokonaismenoista. Se on halpa hinta inhimillisyydestä. Kukaan ei tule känniin kulauksesta kaljaa.

No tuleeko Helsingistä nyt vetovoimainen? Riittää,  kun katsoo ulos ikkunasta näin marraskuun viimeisenä päivänä. En itse usko siihen, että kukaan hakeutuisi tänne pelkästään sen vuoksi, että tarjolla on terveydenhuoltoa. En myöskään usko, että kukaan sen enempää jää Helsinkiin tästä syystä. Paperittoman, kuten kenen tahansa elämässä, on tärkeämpiäkin asioita, kuin varautuminen sairastumiseen. Lisäksi useissa Euroopan maissa on käytössä vastaavanlaisia palveluja paperittomille, eikä niissä ole näyttöä menojen rajusta kasvusta. Myöskään argumentit jotka viittaavaat turvallisuusuhkiin, puutteellisiin rekistereihin tai yhdenveraisuuden vaarantumiseen, eivät mielestäni pidä vettä laajemmassa tarkastelussa.

Tämä siksi, että kaupungissa tulee aina olemaan niitä, jotka ovat pudonneet syystä tai toisesta väliin. Sitä ei mikään yritykset rekisteröidä tai valvoa pysty täysin ratkaisemaan. Riskit sen sijaan ovat aina olemassa. Riskit, jotka voivat realisoitua epidemioina, jos hoitoa anneta. En halua, että riski sairastua tuberkuloosiin tai muihin tartuntatauteihin kasvaa kaupunkilaisten keskuudessa. Tätä voidaan osaltaan ehkäistä takaamalla usein elämän laitapuolelle joutuneiden paperittomien terveyspalvelut. Helsinki teki tänään(!) järkevän ratkaisun.

Nykyajan jalkapuu

Viime viikonloppuna vellottiin jälleen perinteisen puheskandaalin kourissa. Tällä kertaa se koski omaa puoluettani vihreitä. Helsingin valtuustoryhmämme jäsen, osaava, työteliäs ja erittäin rempseä Fatim Diarra vitsaili omassa henkilökohtaisessa facebook profiilissaan mitä maaseudulla asuminen on. Vitsailu kääntyi itseään vastaan, kun keskusteluketjusta otettua kuvakaappausta leviteltiin twitterissä todellisena mielipiteenä. Kohu oli valmis.

Koska olen tutkinut skandaaleja ja jopa kirjoittanut niistä graduni, kommentoin nyt muutamalla sanalla, että miltä tämä minun silmään näytti. Skandaalit ovat aina arvaamattomia ja usein niiden pyörteisiin joutuneelle erittäin vaikeita. Poliittinen pääoma haihtuu savuna ilmaan ja uskottavuus on pohjamudissa. Harvoin mikään lausunto korjaa tilannetta ja usein käy juuri päinvastoin. Ehkä kukaan, joka ei itse ole ollut skandaalin kohteena, ei tosiasillisesti ole sen asiantuntija, mutta jäsentelen tähän keskeisimpia havaintoja, mitä aiheesta on tutkimuksen saralla esitelty.

Skandaaleissa on aina kyse eräänlaisesta normatiivisten rajojen tarkastelusta. Ne siis punnitsevat oikeaa puhetta, toimintaa ja sitä mitä yhteiskunta pitää sopivana. Oli kyseessä sitten seksi, korruptio tai puheskandaali, on niiden logiikka melkolailla samanlainen. Skandaali vaatii aina havaitun normirikkomuksen, kolmannen osapuolen tuomitsemisen ja joukkoviestimien reagoinnin. Skandaaleissa naiset ovat usein heikommilla kuin miehet. Merkillepantavaa on, että viimevuosina puheskandaalit ovat yhä useammin olleet nk.väärintulkittuja vitsejä, mikä osaltaan kertoo, että huumori on vaikea laji varsinkin poliitikolle.

Voidaan kiistellä vaikka kuinka siitä onko Diarralla oikeus vitsailla facebookin yksityisellä seinällään mitä huvittaa, mutta se ei poista sitä seikkaa, että perusnormistomme suhtautuu insestiin erittäin vakavasti. Niistä asioista ei poliittisessa tehtävässä olevan sovi vitsailla. Jos saman kommentin olisi antanut vaikka facebookissa raflaavia vitsejä heittelevä näyttelijä Antti Holma, joka myös on julkisuuden henkilö, ei kukaan olisi korvaansa lotkauttanut. Poliitikkoja koskee eri säännöt. Normimme linjaavat, että valtaa käyttävän poliitikon rooliin kuuluu tietty vakavuus ja arvokkuus, johon vitsailu istuu usein varsin huonosti. Tässä tapauksessa tapahtui puheskandaalille tyypillinen suljetun keskustelun kehän avautuminen. Se on tilanne, missä pienelle piirille tarkoitettu viesti leviää laajemmalle julkisuuteen esimerkiksi kömmähdyksen vuoksi. Tuo kömmähdys voi olla vaikka haastattelun jälkeen avoimeksi jäänyt mikrofoni, tai yleiseen jakoon vahingossa lähetetty sähköposti. Nyt se oli kuvakaappaus, jonka joku Diarran facebook ystävistä (kahdestatuhannesta) päätti levittää netissä aktiivisesti kaikkea kommentoivalle keskustalaispoliitikolle. Ko. henkilö toimi ensimmäisenä julkisena tuomitsijana. Sitten täkyyn tarttui Maaseudun tulevaisuus, jota iltapäivälehdet seurasivat nopeasti. Politiikassa lahjana annetut ammukset käytetään nopeasti hyväksi.

Mikä sitten on skandaalin elinkaari? Vaikka Fatim Diarra toimi tapahtuneessa esimerkillisesti. Hän pahoitteli huonoa harkintaansa ja pyysi anteeksi, niin aina sekään ei auta, varsinkaan kun poliitiset vastustajat eivät halua ymmärtää huumoria, tai kun lehdillä on kova tarve saada palstantäytettä. Se joka horjahtaa on nopeasti vapaata riistaa. Silloin henkilöön menevä arvostelu, sekä törkeä ja jopa rikollinen käytös on yht’äkkiä peruskauraa. Kohu on eräässä mielessä nykyajan jalkapuu, jonka ohi kansalaiset kävelevät ja nakkelevat mätiä tomaatteja. Skandaali usein jatkuu niin kauan kuin aihetta pöyhitään tai asiasta tehdään uusia paljastuksia. Se loppuu vasta sitten, kun jonkinlainen tuomio langetetaan. Usein kommentointi pitkittää skandaalia ja voi johtaa sen aivan uuteen suuntaan. Vihreät päätyivät puoluesihteeri Hernbergin suulla pahoittelemaan tapahtunutta, ja korostivat kunnioittavan puheen merkitystä. Puheenjohtaja Aalto pyysi tiistaina anteeksi. Vaikka tarkoitus on oikeamielinen, tulee hän samalla tuomitsemaan Fatim Diarran huumorintajun ja tavallaan hyväksyy sen kehyksen, jota poliittiset vastustajat ovat kohun päälle laittaneet. Tämä voi tuntua epäoikeudenmukaiselta, sillä eihän Fatim ollut tosissaan. Puolueen puheenjohtajan anteeksipyynnöstä on kuitenkin se hyöty, että kohu saattoi sen jälkeen teknisesti loppua. Lopputulos tai kliimaksi oli saavutettu. On syytä havaita, että tähän ei riittänyt Fatimin oma anteeksipyyntö, mikä viittaa siihen että kohusta tuli suurempi asia kuin pelkkä huono vitsi. Se kosketti koko vihreää puoluetta, sillä monet puolueen maaseudun jäsenet olivat pettyneitä. Aallon anteeksipyynnöllä oli siten paikkansa.

Jälkilöylyä ovat sitten lyöneet monenkirjavat kolumnistit ja poliittiset henkilöt, joilla tuntuu olevan tarvetta korostaa maaseudun ja kaupungin eriseuraisuutta. Kuten on moneen kertaan todettu, niin tässä maassa on vain yksi metropoli, jonka pärjääminen edesauttaa koko maan hyvinvointia. Lisäksi on varsin alkeellista väittää, että kaupunkilaiset olisivat vieraantuneita maaseudusta tai luonnosta, kun yhä kasvavampi osa kaupunkilaisista (allekirjoittanut mukaanlukien) on nk. junan tuomia. Yhteys maaseutuun säilyy useimmilla vahvana, mutta jostain syystä kepulaisuus haihtuu savuna ilmaan.

Helsingin budjettisopu tuo lisää rahaa ulkoliikuntapaikkojen rakentamiseen

Pormestarin veronale meni läpi, mikä tarkoittaa n.70 miljoonan euron lovea kaupungin kehittämiseen. Samalla päätettiin listätä menoja, joten kokonaisvaikutukset ovat n.100 miljoonaa. Nämä muutokset nojaavat arvioihin, joissa talouskasvu jatkuu vahvana tulevina vuosina. Tässä keskeiset rahalliset muutokset.

Jos budjettisopu on herättänyt ristiriitaisia tunteita mm. veronalennuksen vuoksi, niin kyllä sinne mahtuu positiivistakin. Yksi niistä sivuaa omaa tonttiani liikuntapuolella, jonne nyt syntyneessä sovussa ohjataan lisää rahaa ulkoliikuntapaikkojen rakentamista varten: yhteensä 3 miljoonaa. Helsingissä epäsuhta on koskenut erityisesti koillisia ja itäisiä kaupunginosia, jotka ovat jääneet saamapuolen asemaan aiempina vuosina. Kuluneen kymmenen vuoden aikana kaupungin investoinnit liikunta-infran rakentamiseen ovat huvenneet 20 miljoonasta alle 5 miljoonaan. Nyt suunta kääntyy ja melkein tuplaantuu, mikä on hyvä asia. Lisäksi budjetti osoittaa 2 miljoonaa lasten ja nuorten harrastustakuun toteuttamiseen ja liikkumattomuuden vähentämiseen. Investointien sovituilla uudelleenkohdennuksilla varmistetaan, että esim. uusille asuinalueille, kuten Kruununvuoreen rakennetaan tarvittavat ulkoliikuntapaikat. Mediaanihinta ulos rakennettavalla liikuntapaikalle (kuntoilupiste, painonnostotornit, korisnurkka jne.) on n.250 000€, joten lisärahalla voidaan saada paljon aikaan.

Muutoin budjetin menolisäykset ovat ajan hengen mukaisia. Talous kasvaa joten liikkumavaraa on enemmän. 21 miljoonan lisärahat erityisesti sosiaali- ja terveyspuolelle ovat todella tervetulleita. 

Studiokodit ovat tervetullut lisä asuntotarjontaan

Viimepäivinä on puhuttu taas runsaasti pienistä asunnoista sekä yksinasumisesta. Pohdinnat ryöpsähtivät pintaan, kun Saton studiokodit, joita on suunniteltu Helsingin Martinlaaksoon, nostivat tunteita puolesta ja vastaan. Jotkut näkevät, että studiokodit ovat gryndierien märkä uni hyvän tuoton takia. Toiset taas että ne ovat kaupunkiasumien tulevaisuutta ja tarjoavat edullisen elämäntilanteeseen sopivan asumisen erityisesti opiskeljoille. Jotkut pelkäävät, että yksiötalosta tulee ajanmyötä slummi, minne kukaan “normaali” ihminen ei halua muuttaa.

Oli miten hyvänsä, itseäni korpeaa, kuinka keskustelua sävyttää jälleen kerran asenteet yksinasuvia kohtaan, ja käsitys nk. “oikeasta” tai “hyvästä” elämästä. En tiedä johtuuko se aidosti kommentoijien sisäsyntyisestä maailmankuvasta, vaiko onko lehdistön aikaansaamaa näkökulmien yksinkertaistamista, mutta välillä kyllä turhauttaa. Karuimmat puhujat aivopierevät, että “eikö yksinasuvilla ole edes perintöpiironkia?” Mukaan mahtuu myös spekulointia kavereiden puutteesta yms. sontaa. Joidenkin ajatuksiin on nähtävästi syvään juurtunut asenne, että yksinasuva olisi automaattisesti yhteiskunnassa jotenkin onnettomampi tai huonompi. Normatiivinen käsitys onnesta ja onnistumisesta näyttää sisältävän kaksi ihmistä. Ei kyllä mielestäni istu nykypäivään.

Pitäisi muistaa, että isompi asunto ei ole mahdollinen tuhansille yksin vuokralla asuville kaupunkilaisille. Tähän on yksinkertainen syy se, että kun neliöitä on vähemmän, on asunnon vuokra myös pienempi. Ei yksinasuva voi muuttaa yli 40m2 kaksioon, koska vuokra on aina niissä vähintään parisataa euroa korkeampi verrattuna yksiöihin. Elämiseen tarvitaan rahaa, eikä kukaan halua pistää yli puolta tuloistaan pelkkiin seiniin. Kaikki eivät halua asua isossa kämpässä ja monille ei pariutuminen tai muuttaminen kauas työpaikasta kustannusten alentamiseksi ole mahdollista.

Ei ole tietenkään itseistarvo, että asunto on mahdollisimman pieni. Jos rakennusalan asiantuntijoita on uskominen, se vain näyttää siltä, että nykyisellä maan hinnan ja rakennuskustannusten luvuilla olevan niin, että 15 neliötä on parasta, mitä 500€/kk vuokran saavuttamiseksi voidaan saada aikaan. Asuminen on nk. välttämättömyyshyödyke, jonka kulutuksesta ei pitäisi voida joustaa, samalla tavalla kuin monen muun hyödykkeen kohdalla (silti meilläkin on 7000 asunnotonta!). Voit jättää lomamatkan tai uuden veneen hankinnan väliin, jos rahat on tiukassa. Jossain on kuitenkin pakko asua ja se vie leijonan osan tuloista. Asunnon ostamisesta haaveileva saa jatkaa haaveiluaan, jos ei löydy 15% käsirahaa, joka pääkaupunkiseudulla on vähintään 30k pienestä yksiöstä. Summa ei säästy 2300€/kk tienaavalta lastenhoitajalta ikinä. Siihen ei edes perintöpiirongit auta.

Asiahan ei olisi näin tulehtunut, jos aikanaan olisi ylipäätään noudatettu lakia. Se nimittäin sanoo, että julkisen vallan tehtävänä on pitää huolta siitä, että luodaan riittävä ja eri tarpeita vastaavaa asuntokanta. Näin ei kuitenkaan ole tehty. Jos olisi, niin yksinasuvat eivät kärsisi samalla tavoin kuin nyt. Vaatiiko laki mahdottomia? Onko kyse tunaroinnista vai tahallisesta toiminnasta on vaikeampi selvittää. Kenet pitäisi viedä raastupaan? Onneksi nykyään kaikki poliittiset ryhmät tavoittelevat merkittävää lisäystä asuntotarjontaan, mikä kuitenkin on se tapa, jolla hintapaineita voidaan lievittää. Pitää kaavoittaa lisää asuntoja, jotta tarjonta pitäisi hinnat kurissa. Mutta minkälaisia asuntoja?

Isojen asuntojen kaavoittaminen kaupungin arvopaikoille on politiikkaa, jolla luodaan jo valmiiksi varakkaille sopivia arvonsa pitäviä sijoituskohteita, joiden vaikutukset asuntopulaan voi arvioida vähintäänkin kyseenalaiseksi. En täysin usko siihen, että ajatus nk. muuttoketjusta, missä varakas siirtyy uuteen ja isompaan samalla vapauttaa tilaa edullisemmasta, pitäisi paikkaansa. Johonkin pisteeseen asti näin varmaan on, mutta on myös niitä, jotka ostavat asuntoja ja jättävät ne tyhjilleen tai vähintään vajaakäytölle. Maailman suurkaupungeissa on jo nähty, kuinka monet arvoasunnot hienoissa pilvenpiiräjissä ovat muuttuneet pankkiholveiksi. Paikoiksi, joissa kukaan ei asu, mutta jotka pitävät arvaamattomassa maailmassa arvonsa hyvin. Kuten kaikissa asioissa myös asumispolitiikan kentällä liiallinen teoreettisiin malleihin ja lukukuihin tuijottaminen johtaa inhimillisen tekijöiden ja motiivien syrjäyttämiseen. Esimerkiksi: koti on koti, eikä sieltä mielellään muuteta noin vain pois varsinkaan vanhemmalla iällä. Tämä yksinkertainen seikka tarkoittaa, että kaupungissakin elää yli sadan neliön asunnoissa yksinasuvia eläkeläisiä, vaikka olisi kuinka järkevää muuttaa pienempään. Ihmillistä on myös se, että isät ja äidit pitävät sijoitusasuntojaan tyhjillään, vain sillä ajatuksella että joku jälkikasvusta niitä joku päivä tarvitsisi. Ei kuulosta järkevältä, mutta koskapa mitkään tunnesyyt täysin sitä olisi? 

Olisi järkevää pyrkiä luomaan kannustimia, joilla tehostaa kapasiteettia. Moni seniori voisi varmaan miettiä muuttoa pienempää, jos siitä tehtäisiin houkuttelevampaa. Olisi myös hyvä kampanjoia asumisen tietouden puolesta: kannustetaan senioreita muuttamaan tarpeitaan vastaaviin asuntoihin. Kannustetaan asuntosijoittajia tarjoamaan kiinteistöt vuokramarkkinoille. Kannustetaan yrityksia luopumaan vajaalla käytöllä olevista asuinhuoneistoistaan jne. Pyyntö on tehokkaampi tapa saada aikaan muutosta kuin syytteleminen.

Viimeisenä voisimme myös päivittää ajatteluamme ja todeta, että yksinasuminen ei ole mikään merkki epäonnistumisesta elämässä, vaan monien ihmisten tietoinen valinta. Se ei tee kenestäkään huonompaa taikka epäkelpoa. Se on monen kaupunkilaisen oma valinta ja mielestäni myös oikeus. Julkisella vallalla on velvollisuus pitää huolta siitä, että näin on myös jatkossa ja saattaa asumisolot lain vaatimalle tasolle. Tässä tilanteessa pienien studiokotien rakentaminen on tervetullutta. Ei niistä yksin asuntopulan ratkaisijoiksi ole, mutta kiivas vastustaminen on turhaa. Ne vastaavat tietynlaiseen kysyntään ja tulevaisuus näyttää mikä tulos on.

Helsinki laajenee meren rannoilla – vesiliikenteen tulisi pysyä mukana

vesireitteja

Hahmotelma laivareitistä

Helsingin kasvaessa kovaa vauhtia erityisesti merellisillä alueilla, olisi hyvä pohtia miten voitaisiin kehittää vesiliikenteen roolia kaupunginosien välisessä liikenteessä.

Koska Helsinki on niemi, josta lähtee ulokkeita moneen suuntaan, jää alueiden väliin usein pieniä kaistaleita merta. Siirtyminen esimerkiksi Kalasatamasta Hakaniemeen vaatii kiertämisen Suvilahden kautta. Vastaavasti Suomenlinnaan pääsee vain kauppatorilta ja kesän hellepäivinä liikenne on toisinaan jopa pahasti ruuhkautunut. Kaupungin toisella laidalla tilanne on samansuuntainen. Merisatamasta lähtee linjalaivat Pihlaja- ja Uunisaareen, mutta jos on liikkeellä vaikka Lauttasaaresta, on melko pitkä rasti vääntäytyä ensiksi Merisatamaan, jos haluaa viettää päivän Pihlajasaaressa.

Mielestäni kaupunki voisi selvittää, voitaisiinko perustaa koko Helsingin niemen kiertävä laivareitti, jolla olisi useita pysähdyspaikkoja. Mitä linja maksaisi ja miten kaupunkilaiset siihen suhtautuvat? Uskoisin, että kesäkuukausien aikana toimiva laivaliikenne lisäisi kaupunkilaisten mahdollisuuksia nauttia merellisistä maisemista ja helpottaisi liikkumista eri kaupunginosien välillä. Merellinen laivareitti voisi olla osa julkista liikennettä, jota operoisivat, kuten tähänkin saakka, yksityiset yritäjät. Etelähelsingin saarien osalta liikennöintisopimukset ovat voimassa vuoden 2020 kauden loppuun. Kun nykyisten sopimukset tulevat pykälään, pitää laajennuksesta viimeistään käydä perusteellinen keskustelu. Sitä ennen voitaisiin miettiä olisiko hyödyllistä järjestää uusi kilpailutus niemenympärysreitille. Esimerkiksi kerran tunnissa lähtevä Seurasaari-Kalasatama -linjalaiva n. 10 pysähdyslaiturilla toisi uuden ja viihtyisän lisän Helsingin kesäliikenteeseen.

Hallituskriisin pohdintaa

SOS hallituksen lento päättyy lopulta ja hyvä niin. Arvot löytyi lopulta. Edessä on toivon mukaan uudet vaalit, sillä niihin on todellakin syytä. Kerrataanpa hieman.

Viime vaalien jälkeen olin halukas antamaan hallitukselle työrauhan ensimmäisten kuukausien ajaksi, jotta he voisivat rauhassa hakea tavoitteensa ja kirkastaa niiden järkiperusteita suurelle yleisölle. Mielestäni se on asiallista, että annetaan mahdollisuus koostaa ohjelma rauhassa. Kävi kuitenkin niin, että Hanhikiven ydinvoimalahanke nousi kesällä 2015 nopeasti etualalle, ja siihen liittyneet hämärät vehkeilyt veivät luottamukseni hallituksen toimintaan oikeastaan heti alkumetereillä. Se mitä hankkeesta jo tuolloin kävi ilmi, oli räikeää ja vaaransi Suomen kansallisia etuja tavalla, jota ei olisi uskonut valtionhoitajapuolue kokoomuksen tai keskustan sallivan. Oikeastaan olin aika järkyttynyt ja vihainen. Olin uusien vaalien kannalla jo tuolloin. Oli selvää, että tälle hallitukselle kaikki on kaupan, eikä mikään ollut sille tärkeämpää kuin raha ja omien eturyhmien hyysääminen. Tämä käsitys on vain vahvistunut entisestään hallituskauden aikana. Esimerkkejä on pitkä liuta. mm. soteuudistuksen valinnanvapaus, hallintarekisteri ja muutaman edistyksellisen hankkeen viivästyminen tai vesittyminen.

Hallituksen kaatuminen on siis hyvä asia. On ollut selvää, että perussuomalaisia on viety kuin pässiä narussa, jotta keskustan ja kokoomuksen valtaapitävät ovat voineet keskenään juntata läpi räikeitä oman edun tavoittelijoiden, jotka häärivät kulisseissa, tyrkyttämiä hankkeita. Nämä kihot eivät koskaan polta naamaansa parrasvaloissa, mutta silti heitä on aina ollut. Milloin kyse on ollut kassakaappisopimuksista ja milloin kehittyvien maakuntien Suomesta tms. He maksavat vaalikampanjat ja pitävät huolen, että kilpailu ja markkinatalous ovat vain kulissi, jota näennäisesti pidetään yllä. Tähän malliin voi iskeä säröä vain vakavat poliittiset mullistukset. Perussuomalaisten romahduksesta Soini voi syyttää itseään. Liian keskitetty johtaminen ja sulkeutuneisuus tekivät puoluejohdosta kentän silmissä samanlaisen eliittikerhon, jota perussuomalaiset ovat juhlapuheissa vannoneet vastustavansa. Kun kaikki on petetty, (ja minkä vuoksi?) on seurannut jäätävä kannatusromahdus. Tässä valossa perussuomalaisella kentällä ei ole ollut muuta vaihtoehtoa, kuin tarttua Halla-ahon selkeään profiiliin ja yrittää vaalia edes sitä yhtä nuivaa tavoitetta, minkä he kokevat tärkeäksi. En seurannut kovin tarkkaan perussuomalaisten puheenjohtajakamppailua, mutta satuin katsomaan Terhon ja Halla-ahon YLEn tentin. Minulle oli selvää, että Halla-aho oli vahvoilla. Se johtui siitä, että hän osui täysin oikeaan kritisoidessaan etteivät perussuomalaiset ole saaneet mitään tavoitteitaan läpi. Tämä riitti aivan hyvin. Terho yritti vielä ajaa itsensä mahdollisimman lähelle Halla-ahon linjoja, mutta aika ei rittänyt. Tulos oli lopulta selvä.

Näyttää siltä, että kokoomuksen ja keskustan kissanpäivät päättyivät vakavaan virhearvioon siitä, että perussuomalaisten johto olisi pysynyt hallinnassa. Aika jäi lyhyeksi, hankkeet puolitiehen ja maija käteen.

Tapahtumat ovat vielä kesken. Ehkä perussuomalaiset hajoaa, mutta toivon todella, että saamme uudet vaalit ja voimme pistää stopin purukan visiottomalle maamme ruhjomiselle. RKPn ja Kristillisten kosiskelu on nyt varmaan ainoa oljenkorsi, mitä yritetään, mutta vaikean nähdä miten nykyisen hallitusohjelman lemmikkikirjaukset, kuten valinnanvapaus tai maakuntauudistus, sopisi näille kahdelle puolueelle sellaisenaan. Kd:n ja RKP:n on syytä arvioida huolella onko kannattavaa tarttua pöydältä tippuviin murusiin ja miten käy uskottavuuden, jos uusi hallitusohjelma on vain marginaalisesti erilainen. Perussuomalaisten tiskirättimäinen kohtalo alleviivaa, onko järkeä lähteä hyväksikäytettäväksi, jotta kokoomus ja keskusta voivat jatkaa “uudistuksiaan”. Olemmehan nähneet, että meneillään on kansallisomaisuuden ryövääminen, joka ottaa arkielämässä muotonsa mm. julkisen omaisuuden myymisenä ja toimivien järjestelmien pakonomaisena alistamisena markkinavoimien armoille milloin milläkin verukkeella. Terveydenhuoltoon luodaan uhkakuvia ja kriisejä sinne missä niitä ei ole. Infrastruktuuri kaupataan pilkkahintaan ulkomaille. Amerikkalainen cowboykapitalismi, jota erityisesti kokoomus ihannoi, ja jonka tuhoista jäljet näkyvät yhä vahvemmin jo sen synnyinmaassa, eivät vielä ole ottaneet täällä täyttä muotoaan. Voimme vielä pelastaa mitä olemme rakentaneet, mutta vaara on, että kohta kaikki on mennyt.

Suomesta on mahdollista tehdä hyvinvontivaltio 2.0. Se onnistuu luomalla järkevästi digitaalinen ja yksilönvapaudet ja mahdollisuudet takaava maa, jossa työnteko on aina kannattavaa ja missä kaikkien selkänojana on perustulo ja järkevät sekä keveämmät rakenteet, jotka luottavat ihmiseen ilman holhoamista. Maa jossa jokaisen oma elämäntyyli on arvokas, ja jossa työ tai status ei määritä ihmisen arvoa. Se vaatii uudet vaalit.

621 ääntä yksinasuvien puolesta

Kuntavaalit on käyty ja paluu arkeen odottaa. Oma tunnelmani näin vaalien jälkeisenä maanantaina on osittain pöllömystynyt ja toisaalta varsin vakava.

Ensikertaa ehdolla olevalle vihreälle miehelle, joka on jo reippaasti yli kolmekymppinen, on tulos, joka tuo varavaltuutetun paikan varsinkin nuorten suosimassa puolueessa, todella hyvä saavutus. Olen nöyrästi kiitollinen helsinkiläisten antamasta luottamuksesta. Vaalitulos oli vihreille todella hyvä joka puolella Suomea, mikä osaltaan kertoo siitä, että sukupolvi, johon minäkin kuulun, on ottamassa paikkansa politiikan eturivissä. Olen tästä riemuissani! Vihreät ovat aidosti eteenpäin katsova tulevaisuuden tekijä ja luotan siihen, että painoarvomme päätöksenteossa tulee tulevina vuosina ja tulevissa vaaleissa vain kasvamaan entisestään.

Kasvava vastuu pitää sisällään velvollisuuden tehdä kovasti töitä. Asioihin on paneuduttava ja päätökset on kyettävä perustelemaan. Lupaan sen tehdä varavaltuutetun ominaisuudessa niin hyvin kuin pystyn. Sekään ei pelkästään riitä, sillä olen sitä mieltä, että yhteys ihmisiin on säilytettävä kuutelemalla ihmisiä ja pysymällä herkkänä sille, mikä yhteiskunnassa kulloinkin koetaan tärkeäksi. Lupaan tehdä myös sen ja olla lisäksi tavoitettavissa. 

Kuljin viimeiset kaksi viikkoa kaupungilla jakamassa esitettä ja tapaamassa ihmisiä. Monilla menee aiempaa huonommin ja yksinasuvilla paineet ovat erityisen kovat. Teemat, joita näissä kuntavaaleissa pidin esillä, toivat yli kuusisataa ääntä. Yksinasujien taloudellista tilannetta on pyrittävä helpottamaan. Kaupungistuminen joka lisää yksinasumista myös nakertaa ihmisten yhteenkuuluvuuden tunnetta. On tärkeää luoda edellytyksiä sille, että kukaan ei syrjäytyisi kaupungissa, missä naapuri on todellakin vain seinän takana. Yksinäisyys voi viedä terveyden. Lisäksi inhimillisen kärsimyksen hinta on mittaamaton. Aion valtuutuksellanne pitää ääntä yksinasuvien kaupunkilaisten puolesta ja tehdä parhaani, jotta neljän vuoden päästä voisimme kaikki tässä kaupungissa entistä paremmin.

Kirjoittelen näille sivuille jatkossa valtuustokauden tapahtumista ja luottamustehtävien hoitoon liittyviä blogeja. Tulehan pistäytymään uudelleen, ja oikein hyvää kevättä!

J