Paperittomista

Helsingin kaupunginvaltuuston kokous venyi eilen tämän vuorokouden puolelle. Syynä oli paperittomien terveydenhuoltoa koskeva keskustelu. Äänestin sen puolesta, että Helsingissä laajennetaan sosiaali- ja terveyspalvelut myös paperittomille. Puoltaminen perustuu ennenkaikkea siihen ajatukseen, että ennaltaehkäisy on paras keino hoitaa kaikkien kaupungissa olevien terveyttä ja siihen, että se on eettisesti oikein.

Aihe on herättänyt paljon tunteita ja liikkeellä on ollut myös väärää tietoa, kuten paisuteltuja lukuja menojen kasvusta, sekä arvailuja, että tällä nyt hyväksytyllä päätöksellä lisätään Helsingin vetovoimaa paperittomien joukossa. Virkamieskunnan arvion mukaan SOTE-menot kasvat noin 200 000€. Paperittomia tulee myös koskemaan normaalit palvelumaksuvelvoitteet. Summa vastaa noin promillen kolmasosaa kokonaismenoista. Se on halpa hinta inhimillisyydestä. Kukaan ei tule känniin kulauksesta kaljaa.

No tuleeko Helsingistä nyt vetovoimainen? Riittää,  kun katsoo ulos ikkunasta näin marraskuun viimeisenä päivänä. En itse usko siihen, että kukaan hakeutuisi tänne pelkästään sen vuoksi, että tarjolla on terveydenhuoltoa. En myöskään usko, että kukaan sen enempää jää Helsinkiin tästä syystä. Paperittoman, kuten kenen tahansa elämässä, on tärkeämpiäkin asioita, kuin varautuminen sairastumiseen. Lisäksi useissa Euroopan maissa on käytössä vastaavanlaisia palveluja paperittomille, eikä niissä ole näyttöä menojen rajusta kasvusta. Myöskään argumentit jotka viittaavaat turvallisuusuhkiin, puutteellisiin rekistereihin tai yhdenveraisuuden vaarantumiseen, eivät mielestäni pidä vettä laajemmassa tarkastelussa.

Tämä siksi, että kaupungissa tulee aina olemaan niitä, jotka ovat pudonneet syystä tai toisesta väliin. Sitä ei mikään yritykset rekisteröidä tai valvoa pysty täysin ratkaisemaan. Riskit sen sijaan ovat aina olemassa. Riskit, jotka voivat realisoitua epidemioina, jos hoitoa anneta. En halua, että riski sairastua tuberkuloosiin tai muihin tartuntatauteihin kasvaa kaupunkilaisten keskuudessa. Tätä voidaan osaltaan ehkäistä takaamalla usein elämän laitapuolelle joutuneiden paperittomien terveyspalvelut. Helsinki teki tänään(!) järkevän ratkaisun.

Nykyajan jalkapuu

Viime viikonloppuna vellottiin jälleen perinteisen puheskandaalin kourissa. Tällä kertaa se koski omaa puoluettani vihreitä. Helsingin valtuustoryhmämme jäsen, osaava, työteliäs ja erittäin rempseä Fatim Diarra vitsaili omassa henkilökohtaisessa facebook profiilissaan mitä maaseudulla asuminen on. Vitsailu kääntyi itseään vastaan, kun keskusteluketjusta otettua kuvakaappausta leviteltiin twitterissä todellisena mielipiteenä. Kohu oli valmis.

Koska olen tutkinut skandaaleja ja jopa kirjoittanut niistä graduni, kommentoin nyt muutamalla sanalla, että miltä tämä minun silmään näytti. Skandaalit ovat aina arvaamattomia ja usein niiden pyörteisiin joutuneelle erittäin vaikeita. Poliittinen pääoma haihtuu savuna ilmaan ja uskottavuus on pohjamudissa. Harvoin mikään lausunto korjaa tilannetta ja usein käy juuri päinvastoin. Ehkä kukaan, joka ei itse ole ollut skandaalin kohteena, ei tosiasillisesti ole sen asiantuntija, mutta jäsentelen tähän keskeisimpia havaintoja, mitä aiheesta on tutkimuksen saralla esitelty.

Skandaaleissa on aina kyse eräänlaisesta normatiivisten rajojen tarkastelusta. Ne siis punnitsevat oikeaa puhetta, toimintaa ja sitä mitä yhteiskunta pitää sopivana. Oli kyseessä sitten seksi, korruptio tai puheskandaali, on niiden logiikka melkolailla samanlainen. Skandaali vaatii aina havaitun normirikkomuksen, kolmannen osapuolen tuomitsemisen ja joukkoviestimien reagoinnin. Skandaaleissa naiset ovat usein heikommilla kuin miehet. Merkillepantavaa on, että viimevuosina puheskandaalit ovat yhä useammin olleet nk.väärintulkittuja vitsejä, mikä osaltaan kertoo, että huumori on vaikea laji varsinkin poliitikolle.

Voidaan kiistellä vaikka kuinka siitä onko Diarralla oikeus vitsailla facebookin yksityisellä seinällään mitä huvittaa, mutta se ei poista sitä seikkaa, että perusnormistomme suhtautuu insestiin erittäin vakavasti. Niistä asioista ei poliittisessa tehtävässä olevan sovi vitsailla. Jos saman kommentin olisi antanut vaikka facebookissa raflaavia vitsejä heittelevä näyttelijä Antti Holma, joka myös on julkisuuden henkilö, ei kukaan olisi korvaansa lotkauttanut. Poliitikkoja koskee eri säännöt. Normimme linjaavat, että valtaa käyttävän poliitikon rooliin kuuluu tietty vakavuus ja arvokkuus, johon vitsailu istuu usein varsin huonosti. Tässä tapauksessa tapahtui puheskandaalille tyypillinen suljetun keskustelun kehän avautuminen. Se on tilanne, missä pienelle piirille tarkoitettu viesti leviää laajemmalle julkisuuteen esimerkiksi kömmähdyksen vuoksi. Tuo kömmähdys voi olla vaikka haastattelun jälkeen avoimeksi jäänyt mikrofoni, tai yleiseen jakoon vahingossa lähetetty sähköposti. Nyt se oli kuvakaappaus, jonka joku Diarran facebook ystävistä (kahdestatuhannesta) päätti levittää netissä aktiivisesti kaikkea kommentoivalle keskustalaispoliitikolle. Ko. henkilö toimi ensimmäisenä julkisena tuomitsijana. Sitten täkyyn tarttui Maaseudun tulevaisuus, jota iltapäivälehdet seurasivat nopeasti. Politiikassa lahjana annetut ammukset käytetään nopeasti hyväksi.

Mikä sitten on skandaalin elinkaari? Vaikka Fatim Diarra toimi tapahtuneessa esimerkillisesti. Hän pahoitteli huonoa harkintaansa ja pyysi anteeksi, niin aina sekään ei auta, varsinkaan kun poliitiset vastustajat eivät halua ymmärtää huumoria, tai kun lehdillä on kova tarve saada palstantäytettä. Se joka horjahtaa on nopeasti vapaata riistaa. Silloin henkilöön menevä arvostelu, sekä törkeä ja jopa rikollinen käytös on yht’äkkiä peruskauraa. Kohu on eräässä mielessä nykyajan jalkapuu, jonka ohi kansalaiset kävelevät ja nakkelevat mätiä tomaatteja. Skandaali usein jatkuu niin kauan kuin aihetta pöyhitään tai asiasta tehdään uusia paljastuksia. Se loppuu vasta sitten, kun jonkinlainen tuomio langetetaan. Usein kommentointi pitkittää skandaalia ja voi johtaa sen aivan uuteen suuntaan. Vihreät päätyivät puoluesihteeri Hernbergin suulla pahoittelemaan tapahtunutta, ja korostivat kunnioittavan puheen merkitystä. Puheenjohtaja Aalto pyysi tiistaina anteeksi. Vaikka tarkoitus on oikeamielinen, tulee hän samalla tuomitsemaan Fatim Diarran huumorintajun ja tavallaan hyväksyy sen kehyksen, jota poliittiset vastustajat ovat kohun päälle laittaneet. Tämä voi tuntua epäoikeudenmukaiselta, sillä eihän Fatim ollut tosissaan. Puolueen puheenjohtajan anteeksipyynnöstä on kuitenkin se hyöty, että kohu saattoi sen jälkeen teknisesti loppua. Lopputulos tai kliimaksi oli saavutettu. On syytä havaita, että tähän ei riittänyt Fatimin oma anteeksipyyntö, mikä viittaa siihen että kohusta tuli suurempi asia kuin pelkkä huono vitsi. Se kosketti koko vihreää puoluetta, sillä monet puolueen maaseudun jäsenet olivat pettyneitä. Aallon anteeksipyynnöllä oli siten paikkansa.

Jälkilöylyä ovat sitten lyöneet monenkirjavat kolumnistit ja poliittiset henkilöt, joilla tuntuu olevan tarvetta korostaa maaseudun ja kaupungin eriseuraisuutta. Kuten on moneen kertaan todettu, niin tässä maassa on vain yksi metropoli, jonka pärjääminen edesauttaa koko maan hyvinvointia. Lisäksi on varsin alkeellista väittää, että kaupunkilaiset olisivat vieraantuneita maaseudusta tai luonnosta, kun yhä kasvavampi osa kaupunkilaisista (allekirjoittanut mukaanlukien) on nk. junan tuomia. Yhteys maaseutuun säilyy useimmilla vahvana, mutta jostain syystä kepulaisuus haihtuu savuna ilmaan.