Studiokodit ovat tervetullut lisä asuntotarjontaan

Viimepäivinä on puhuttu taas runsaasti pienistä asunnoista sekä yksinasumisesta. Pohdinnat ryöpsähtivät pintaan, kun Saton studiokodit, joita on suunniteltu Helsingin Martinlaaksoon, nostivat tunteita puolesta ja vastaan. Jotkut näkevät, että studiokodit ovat gryndierien märkä uni hyvän tuoton takia. Toiset taas että ne ovat kaupunkiasumien tulevaisuutta ja tarjoavat edullisen elämäntilanteeseen sopivan asumisen erityisesti opiskeljoille. Jotkut pelkäävät, että yksiötalosta tulee ajanmyötä slummi, minne kukaan “normaali” ihminen ei halua muuttaa.

Oli miten hyvänsä, itseäni korpeaa, kuinka keskustelua sävyttää jälleen kerran asenteet yksinasuvia kohtaan, ja käsitys nk. “oikeasta” tai “hyvästä” elämästä. En tiedä johtuuko se aidosti kommentoijien sisäsyntyisestä maailmankuvasta, vaiko onko lehdistön aikaansaamaa näkökulmien yksinkertaistamista, mutta välillä kyllä turhauttaa. Karuimmat puhujat aivopierevät, että “eikö yksinasuvilla ole edes perintöpiironkia?” Mukaan mahtuu myös spekulointia kavereiden puutteesta yms. sontaa. Joidenkin ajatuksiin on nähtävästi syvään juurtunut asenne, että yksinasuva olisi automaattisesti yhteiskunnassa jotenkin onnettomampi tai huonompi. Normatiivinen käsitys onnesta ja onnistumisesta näyttää sisältävän kaksi ihmistä. Ei kyllä mielestäni istu nykypäivään.

Pitäisi muistaa, että isompi asunto ei ole mahdollinen tuhansille yksin vuokralla asuville kaupunkilaisille. Tähän on yksinkertainen syy se, että kun neliöitä on vähemmän, on asunnon vuokra myös pienempi. Ei yksinasuva voi muuttaa yli 40m2 kaksioon, koska vuokra on aina niissä vähintään parisataa euroa korkeampi verrattuna yksiöihin. Elämiseen tarvitaan rahaa, eikä kukaan halua pistää yli puolta tuloistaan pelkkiin seiniin. Kaikki eivät halua asua isossa kämpässä ja monille ei pariutuminen tai muuttaminen kauas työpaikasta kustannusten alentamiseksi ole mahdollista.

Ei ole tietenkään itseistarvo, että asunto on mahdollisimman pieni. Jos rakennusalan asiantuntijoita on uskominen, se vain näyttää siltä, että nykyisellä maan hinnan ja rakennuskustannusten luvuilla olevan niin, että 15 neliötä on parasta, mitä 500€/kk vuokran saavuttamiseksi voidaan saada aikaan. Asuminen on nk. välttämättömyyshyödyke, jonka kulutuksesta ei pitäisi voida joustaa, samalla tavalla kuin monen muun hyödykkeen kohdalla (silti meilläkin on 7000 asunnotonta!). Voit jättää lomamatkan tai uuden veneen hankinnan väliin, jos rahat on tiukassa. Jossain on kuitenkin pakko asua ja se vie leijonan osan tuloista. Asunnon ostamisesta haaveileva saa jatkaa haaveiluaan, jos ei löydy 15% käsirahaa, joka pääkaupunkiseudulla on vähintään 30k pienestä yksiöstä. Summa ei säästy 2300€/kk tienaavalta lastenhoitajalta ikinä. Siihen ei edes perintöpiirongit auta.

Asiahan ei olisi näin tulehtunut, jos aikanaan olisi ylipäätään noudatettu lakia. Se nimittäin sanoo, että julkisen vallan tehtävänä on pitää huolta siitä, että luodaan riittävä ja eri tarpeita vastaavaa asuntokanta. Näin ei kuitenkaan ole tehty. Jos olisi, niin yksinasuvat eivät kärsisi samalla tavoin kuin nyt. Vaatiiko laki mahdottomia? Onko kyse tunaroinnista vai tahallisesta toiminnasta on vaikeampi selvittää. Kenet pitäisi viedä raastupaan? Onneksi nykyään kaikki poliittiset ryhmät tavoittelevat merkittävää lisäystä asuntotarjontaan, mikä kuitenkin on se tapa, jolla hintapaineita voidaan lievittää. Pitää kaavoittaa lisää asuntoja, jotta tarjonta pitäisi hinnat kurissa. Mutta minkälaisia asuntoja?

Isojen asuntojen kaavoittaminen kaupungin arvopaikoille on politiikkaa, jolla luodaan jo valmiiksi varakkaille sopivia arvonsa pitäviä sijoituskohteita, joiden vaikutukset asuntopulaan voi arvioida vähintäänkin kyseenalaiseksi. En täysin usko siihen, että ajatus nk. muuttoketjusta, missä varakas siirtyy uuteen ja isompaan samalla vapauttaa tilaa edullisemmasta, pitäisi paikkaansa. Johonkin pisteeseen asti näin varmaan on, mutta on myös niitä, jotka ostavat asuntoja ja jättävät ne tyhjilleen tai vähintään vajaakäytölle. Maailman suurkaupungeissa on jo nähty, kuinka monet arvoasunnot hienoissa pilvenpiiräjissä ovat muuttuneet pankkiholveiksi. Paikoiksi, joissa kukaan ei asu, mutta jotka pitävät arvaamattomassa maailmassa arvonsa hyvin. Kuten kaikissa asioissa myös asumispolitiikan kentällä liiallinen teoreettisiin malleihin ja lukukuihin tuijottaminen johtaa inhimillisen tekijöiden ja motiivien syrjäyttämiseen. Esimerkiksi: koti on koti, eikä sieltä mielellään muuteta noin vain pois varsinkaan vanhemmalla iällä. Tämä yksinkertainen seikka tarkoittaa, että kaupungissakin elää yli sadan neliön asunnoissa yksinasuvia eläkeläisiä, vaikka olisi kuinka järkevää muuttaa pienempään. Ihmillistä on myös se, että isät ja äidit pitävät sijoitusasuntojaan tyhjillään, vain sillä ajatuksella että joku jälkikasvusta niitä joku päivä tarvitsisi. Ei kuulosta järkevältä, mutta koskapa mitkään tunnesyyt täysin sitä olisi? 

Olisi järkevää pyrkiä luomaan kannustimia, joilla tehostaa kapasiteettia. Moni seniori voisi varmaan miettiä muuttoa pienempää, jos siitä tehtäisiin houkuttelevampaa. Olisi myös hyvä kampanjoia asumisen tietouden puolesta: kannustetaan senioreita muuttamaan tarpeitaan vastaaviin asuntoihin. Kannustetaan asuntosijoittajia tarjoamaan kiinteistöt vuokramarkkinoille. Kannustetaan yrityksia luopumaan vajaalla käytöllä olevista asuinhuoneistoistaan jne. Pyyntö on tehokkaampi tapa saada aikaan muutosta kuin syytteleminen.

Viimeisenä voisimme myös päivittää ajatteluamme ja todeta, että yksinasuminen ei ole mikään merkki epäonnistumisesta elämässä, vaan monien ihmisten tietoinen valinta. Se ei tee kenestäkään huonompaa taikka epäkelpoa. Se on monen kaupunkilaisen oma valinta ja mielestäni myös oikeus. Julkisella vallalla on velvollisuus pitää huolta siitä, että näin on myös jatkossa ja saattaa asumisolot lain vaatimalle tasolle. Tässä tilanteessa pienien studiokotien rakentaminen on tervetullutta. Ei niistä yksin asuntopulan ratkaisijoiksi ole, mutta kiivas vastustaminen on turhaa. Ne vastaavat tietynlaiseen kysyntään ja tulevaisuus näyttää mikä tulos on.