Yksinasuvat helsinkiläiset! Nyt on vaadittava järkeä asuntopolitiikkaan

Kuntavaalit lähenee ja Helsingissä puhutaan nyt paljon asumisesta.

Asumisen hinta kaupungissa on kasvanut huolestuttavasti jo vuosia. Kun muutin vuonna 2006 Kallioon oli pieni reilun 20 neliön kämppäni vuokra 475€/kk. Tänään tuo sama kämppä on 680€/kk.

Kaavoitusta on lisätty ja uusia kortteleita nousee eri puolille, mutta miten tämä tulee vaikuttamaan asuntojen hintoihin, on vielä epävarmaa. Kasvavat kustannukset ovat iskeneet erityisen rankasti yksinasuviin, joita Helsingin kotitalouksestan on noin puolet.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAKuva:Petri Tuohimaa

23.1 Helsingissä oli myynnissä seuraavanlainen kattaus asuntoja: yksiöt 239kpl, kaksiot 989 kpl, kolmiot 887kpl, neliöt 667kpl. Lähde: oikotie.fi Yksiöitä on tarjolla murto osa kaksioihin tai kolmioihin verrattuna. Niitä pitää saada lisää!

Lisäksi, mitä pienempi asunto on, sitä kalliimpi se on myös neliöhinnaltaan, oli sitten kyseessä omistus tai vuokra-asunto. 20 neliön asunnon vuokra voi puolestaan olla jopa yli 700€/kk, mikä on pienituloiselle (toisinaan myös keskituloisellekin) kova kustannus.

Yksiöitä on tarjolla paljon vähemmän kuin esim. kaksioita myös vuokramarkkinoilla. Tässä kohtaa vuokra-asuntoa etsivä yksinasuva putoaa eräänlaiseen kustannusloukkuun. Pienen yksiön voi saada noin 700 euron hintaan jostain kantakaupungin lähistöltä. Muutama satanen lisää, niin summa riittää jo tilavaan kaksioon vaikka Itäkeskuksessa tai Munkkiniemessä. Tuo muutama satanen on kuitenkin monien pienituloisten kohdalla kriittinen. Kaksioita olisi tarjolla, mutta rahat eivät riitä, joten on pakko valita hiukan halvempi yksiö vaikka niiden hinnoissa on ilmaa.

Miksi tämä sitten on niin haitallista? Talousviisaat ovat varoitelleet, että asumisen kohoavat kustannukset alkavat haitata talouden yleistä kehitystä. Esimerkiksi hoiva-alalla Helsingin asumisen kalleudesta on tullut rekrytointiongelma. Kotipalveluun on vaikea löytää työntekijöitä, koska heillä ei ole varaa asua Helsingissä. Sama pätee oikeastaan mihin tahansa pienipalkkaiseen työhön erityisesti palvelualalla ja nämä työt eivät ole häviämässä kaupungista mihinkään. Päinvastoin.

Yksinasuviin kohdistuu myös muita asumisen mukana tulevia kustannuspaineita, koska he kantavat jo valmiiksi 100% vastuun omasta taloudestaan. He eivät pariskuntien tavoin jaa kustannuksia ruoasta, vedestä, sähköstä, netistä, autosta jne. Onko yhteiskunnalla muuta tarjottavaa kaupunkien yksinasuville kuin pakkopariutuminen tai kimppa-asuminen? Yhteiskunnan pitäisi reagoida ihmisten valintoihin eikä pyrkiä isompia huoneistokoja suosivalla asuntopolitiikalla luomaan epäoikeudenmukaisia rakenteita. Yksinasuminen on osa kaupungistumista, ja siihen pitäisi kyetä vastaamaan.

Kaupungissa tarvittaisiin erityisen kipeästi kohtuuhintaisia, yhdelle mentäviä asuntoja haarukassa 25-30m2. Tällä hetkellä rakentaminen keskittyy suuriin aluehankkeisiin, kuten Pasila, Järkäsaari ja Kalastama sekä Kruunuvuorenranta. Kaikki nämä (pl.Pasila) ovat merellisiä alueita, joiden tonttimaan hinnat ovat korkeita. Tämä heijastuu väkisinkin asuntojen hintoihin. Sijoitusmielessä asunto olisi monille yksinasuvallekin houkutteleva kohde. Tutkimukset osoittavat, että kaupungissa olisi taloudellisesti kannattavaa asua omistusasunnossa. Olen huolestuneena seurannut, kuinka toive oman asunnon ostamisesta on karannut yhä useampien ulottumattomiin. Tähän on vaikuttanut paitsi hintojen kohoaminen, myös kiristyneet lainahanat. 15% omarahoitusosuus, minkä pankki “vaatii”, on yksiöiden kohdalla Helsingissä jo 20-30 000 euroa. Summan säästämiseen menee kitsaimmallakin visulla hyvä tovi. Pienituloiset, joilla ei ole omaisuutta, voivat tästä vain haaveilla, sillä rahat uppoavat vuokriin.

Mistä ratkaisut?

Lääkkeeksi on tarjottu lisää kaavoitusta, ja siinä onkin onnistuttu hyvin. Tänä vuonna valmistuu 6000 asuntoa ja tavoite on nostaa määrä 7000 asuntoon, mutta riittääkö se? Voimme kaavoittaa ja rakentaa vaikka kuinka asuntoja, mutta jos ne ovat väärän kokoisia tai liian kalliita eivätkä vastaa ihmisten tarpeeseen, ei Helsingin ongelmat muutu miksikään.

Voisiko vastaus olla täydennys ja muuntorakentamisen täysi asennemuutos? Tähän voi olla mahdollisuudet, nyt kun kiinteistöpinta-alaa näyttää vapautuvan erityisesti toimistojen jäädessä käyttämättömiksi. Kehittyvä tietoyhteiskunta on irrottamassa työn paikkasidonnaisuudesta monilla aloilla. Yhä useampi työskentelee kotona ja toimistoa tarvitaan yhä harvemmin.

Esteitäkin on. Tehokasta muuntorakentamista haittaa kaavamuutoksien hitaus. Vaatimuslistaa jatkaa autopaikkojen, hissien ja väestösuojien määrä. Kaikki toimistorakennukset eivät myöskään sovellu asuinkäyttöön ilman mittavia remontteja, jotka tekevät toiveet edullisuudesta tyhjiksi.

Olisi kuitenkin hyvä, jos työn alle saataisiin ainakin ne kohteet joissa nähdään heti potentiaalia. Vähintä mitä voi tehdä on löysyttää joitain kireitä normeja ja panna vauhtia hyvien kohteiden kaavamuutoksiin. Lisäksi mielestäni tulisi helpottaa liikehuoneistojen osittaista käyttötarkoituksen muuttamista siten, että halutessaan esimerkiksi kivijalkayrittäjä voisi asua liikehuoneistossaan. Tämän tulisi olla mahdollista tiettyjen ehtojen ollessa kohdallaan. Nykylinjaukset käytännössä estävät tämän.

Aina tasaisin väliajoin on esitetty arvioita, joiden mukaan Helsingissä olisi jopa 30 000 asuntoa tyhjillään. Lukuun on päädytty sen perusteella, että näissä asunnoissa ei ole kukaan kirjoilla. Arvion todenperäisyydestä on kiistelty ja  luku on varmasti yläkanttiin. Suurin osa on kuitenkin mitä ilmeisimmin jonkinlaisessa käytössä. Esim. kaupunkiasuntoja, joiden omistaja asuu pääasiassa jossain kehyskunnassa, tai jopa kauempana, mutta ei syystä tai toisesta ole halunnut luopua “citykodistaan”. Joukkoon mahtuu myös yritysten työsuhdeasuntoja, joissa majoitetaan komennuksella olevia tai ulkomaisia vieraita. Osa voi kuulua kuolipesille, jotka eivät ole päässeet sopuun perinnönjaosta. Tapauksia lienee monenlaisia. Huomionavoista on, että luku on tästä huolimatta iso, ja vaikka osa asunnoista ei olisikaan nk. “tyhjiä” on niiden käyttöaste kuitenkin matala. Toivottavaa olisi, että mahdollisimman moni näistä asunnoista saataisiin tavalla tai toisella markkinoille. Siihen on etsittävä keinoja.

Voisiko tyhjät asunnot saada markkinoille alentamalla tilapäisesti asuntojen myyntivoittoveroa? Asia ei kuulu kuntien päätösvaltaan, mutta keskustelua voi silti käydä. Toimenpidettä voi tosin perustellusti pitää suorana kädenojennuksena varakkaille, mutta jos sillä pystyttäisi lisäämään tarjontaa ja laskea hintoja, kannattaisi asiaa mielestäni ainakin tutkia lisää. Olisi tavoiteltavaa, että kaupungissa ei olisi yhtään turhaan tyhjillään olevaa asuntoa. Parhaimmassa tapauksessa verotuloja ei menetettäisi lisääntyneen volyymin myötä. Ne voisivat jopa nousta. Ehdotuksen toteuttaminen ei olisi helppoa, sillä se voisi huonolla menettelyllä aiheuttaa häiriöitä asuntokauppaan, kun myyjät jäisivät odottamaan alennuksen voimaantuloa. Tällaisia politiikan aiheuttamia markkinahäiriöitä, tai ainakin pelkoja siitä, on noussut viimeaikoina esiin varsin usein. Autojen romutuspalkkiokokeiluun liitettiin niitä, ja nyt Anne Bernerin liikenneuudistuksen selvitystyö ammuttiin nopeasti alas osin tästä syystä. Tapa jolla hanketta on avattu, on kummallinen, hallitus ei selkeästi keskustele vaan kolmikko puuhaa omilla suunnillaan. Tilanne ei herätä luottamusta.

Vähintään olisi hyvä tehostaa toimia joilla madallettaisiin kynnystä laittaa tyhjä asunto vuokralle. Vuokranantajien huolena on usein, että koituuko vuokraamisesta ongelmia, jos vuokralainen osoittautuu epäluotettavaksi. Vuokrarästit ja asunnon kaltoinkohtelu ovat aitoja huolia. Kaupunki voisi lisätä yhteistyötä vuokranvälittäjien kanssa esimerkiksi vuokratakuiden suhteen. Näissä malleissa välittäjä tulee hätiin, jos vuokranmaksu häiriintyy. Kaupunki voisi kompensoida osan vuokranvälittäjien riskeistä kaikkein vaikeimmassa tilanteessa olevien, kuten asunnottomien ja vankilasta vapautuvien kohdalla. Asunto on myös löydettävä kaikille, ja kärkenä tässä tulee olla nk. “asunto ensin”-periaate, jossa tarjotaan oma koti (asuntola ei ole koti) ja oma nimi omassa ovessa.

Aina on myös hyvä levittää sanaa. Vedota ihmisiin ja yrityksiin, joilla on asuntoja tyhjillään, jotta he tulisivat mukaan talkoisiin. Helsingissä on tehtävä sellaista asuntopolitiikkaa, joka huomioi myös yksinasuvat. Kaupungistumiseen kuuluu lisääntynyt yksinasuminen, joten on aika vastata kehitykseen asianmukaisella tavalla, ja lisätä sopivien asuntojen tarjontaa.

Ryhmärakentajat kaipaavat tukea!

Kaupungissa tarvitaan kaikki mahdolliset keinot käyttöön, jotta asuntopulaan voidaan aidosti vastata. Vain uudet asunnot voivat helpottaa kasvupaineita, joten rakennushankkeita on saatava liikkelle.

Eräs viimeaikoina yleistynyt tapa on ryhmärakentaminen. (ks. myös ryhmärakennuttajat ry.)  Se on uusi toimintamalli (jolla on kuitenkin pitkä historia) rakennuttaa taloja yksityisten ihmisten voimin. Rakennusmuodossa mennään yhteisöllisyys edellä. Osallistuja pääsee itse suunnittelemaan oman kotinsa. Rakentamismuotoa säätelevä laki tuli voimaan v.2015. Uuteen malliin on ladattu paljon muitakin positiivisia odotuksia, mutta käytännöt ovat olleet vaihtelevia.

Lehdistä olemme saaneet viimeaikoina usein lukea, kuinka varsikin julkisten hankkeiden budjetit ja aikataulut paukkuvat rajusti yli. Nämä pettymykset ovat jo enemmän sääntö kuin poikkeus, ja voisi nuivasti todeta niiden olevan jo osa rakentamisen kulttuuria. Tämä on myös valitettavasti mahdollista ryhmärakentamisen kohdalla.

Helsingissä on esimerkkejä, joissa ryhmärakentaminen on lähtenyt käyntiin suurin odotuksin, mutta matka omaan kotiin on koitunut rakennuttaville tahoille varsinaiseksi iisakin kirkoksi. Kustannukset ovat nousseet jopa niin korkeiksi, että uudet kodit on täytynyt laittaa samoin tein myyntiin. Perheet ovat myös joissain tapauksissa joutuneet muuttamaan keskeneräiselle työmaalle. Avainasemassa olevat rakennuskonsultit ovat saattaneet lyödä hanskat tiskiin kesken hankkeiden. Työmaat ovat seisoneet, kun rahat on loppuneet kesken ja kiistoja selvitellään oikeudessa. Hankkeiden joutuessa ongelmiin, on naapurisopu koetuksella. Hierarkiassa sinkut ja parit joutuvat antamaan tilaa perheellisille. Hankkeet ovat valmistuneet pahasti jäljessä aikataulusta.

Tuomas Rantanen teki kiinnostavan avauksen liittyen ryhmärakentamisen tukemiseen julkisen lainantakauksen muodossa. Ajatus on hyvä! Lainan saanti on vaikeaa keskeneräisille työmaille, ja vaikka ihannetilanne olisi tietenkin se, ettei budjetit ylittyisi, olisi tärkeää pitää huoli siitä, että keskeneräiset hankkeet saatettaisiin vietyä loppuun. Julkinen tuki toisi ryhmärakennuttajille varmuutta ja toimisi epäilemättä myös kannustimena lähteä toteuttamaan omaa unelmaa kaupunkiympäristössä. Tästä olisi tarpeellista käydä keskustelua.

Nostaisin esiin vielä muutaman seikan, joilla voitaisiin myös minimoida havaittuja riskejä paremmin.

Tärkeätä olisi tarjota ryhmärakentamisesta kiinnostuneille, tavallisille kansalaisille palvelua, josta he voisivat saada tietoa konsulttien ja urakoitsijoiden taustoista. Valitettavasti rakennusalalla toimii monenkirjavia tahoja, joiden bisneskuviot pöytälaatikkofirmoineen ja bulvaanikulttuureineen eivät ole omiaan herättämään luottamusta. Olisi myös rehellisten toimijoiden etu, jos luotettavat tahot voisivat esitellä työportfoliotaan yhdestä kanavasta. Alalla toimivat kyllä tuntevat toisensa, mutta miten on tavallisen omasta kodista unelmoivat kansalaisen laita?

On syytä pitää mielessä, että kansalaiset eivät ole rakennuttajina lainkaan samanlaisessa asemassa, joutuessa oikeudellisiin prosesseihin, kuin isot rakennusyhtiöt. Jos piikissä on jo reilusti ylittyneet rakennuskustannukset, monien kynnys lähteä vaatimaan oikeutta, voi olla varsin korkea.

Jos julkista tukea ryhdytään suunnittelemaan ryhmärakentamisen edistämiseksi, on ehdottoman tärkeää tuoda lainatakauksen tueksi tarpeeksi tukipalveluita. Ilman niitä, riskinä on, että julkisella tuella luodaan edellytyksiä harjoittaa toimintaa, jonka maksajina ovat ryhmärakentajat ja viimekädessä veronmaksajat. Rantasen ehdottama ryhmärakentamisen asiamies olisi tässä paljon vartijana. Hänen ammattitaitonsa varassa lepäisi monen ryhmärakentajan yöunet. Pidetään huoli, että tarjolla on sellaisia palveluita, joiden avulla rakennusalan kommervenkeistä vähemmän tietävä voisi luottavaisesti uskoa omiin unelmiinsa.

Valitus bulevardeista – esimerkki huonosti toimivasta menettelystä

Liikennevirasto ja ely-keskus ovat valittaneet uudesta yleiskaavasta, jonka Helsingin marraskuussa hyväksyi. Valitus koskee bulevardeja. Näin siitä huolimatta, että viranomaiset ovat olleet tiiviisti mukana valmistelutyössä. Yleiskaava on myös strateginen asiakirja, joka mahdollistaa suunnitelmat sen sijaan että löisi ne lukkoon.

Valtion laitoksia närästää kaupunkibulevardien vaikutus valtakunnalliseen liikenteeseen. Eli ne siis haluavat torpata bulevardit siksi, että ulkopaikkakuntalaisten ihmisten ja yritysten elämän nähdään vaikeutuvan. Saatteeksi on liitetty huolia kilpailukyvyn heikkenemisestä pääkaupungin ulkopuolella. Bulevardien otaksutaan hidastavan liikennettä keskimäärin 2 minuuttia.

Valituksen mennessä läpi koko yleiskaava romuttuisi. Palattaisiin siis piirrustuspöydälle, ja koko pääkaupungin infran suunnittelutyö pitäisi laittaa uusiksi. Tämä siksi, että liikennejärjestely, pikaraitioteineen ovat kaavan kovaa ydintä. Muulta rakentamiselta putoaisi pohja pois.

Ikävää on, että viranomaisen toimi kyseenalaistaa Helsingin oikeutta tehdä itseään koskevia päätöksiä omista asioista, ilman vahvoja näyttöjä haitallisista vaikutuksista. Vaakakupissa painaa enemmän Helsingin ulkopuolella asuvien asiat. Myös näkemyserot arvioista ovat viimekädessä vain niitä näkemyseroja, kun kunnollista tutkimusdataa ei ole. Tämä puute on huomiotu siten, että suunnitelmissa bulevardisointi aloitettaisiin vihdin tiestä, joka on liikennemääriltään tällä hetkellä kevyempi. Isot hankkeet, kuten Lahden väylä jätettäisiin myöhemmäksi. Tällöin tutkittua tietoa olisi jo tarjolla ja asemakaava vaiheessa asiaan voitaisiin vaikuttaa.

Erityisesti netissä kritisoidaan bulevardisointia äänekkäästi. Se kuulemma tuhoaa Helsingin. Bulevardi on siis sama kuin mäkelänkatu tai mannerheimintie. Kaksi kaistaa molempiin suuntiin, ratikalinja keskellä ja joitakin liikennevaloja. Näitä katuja ajaneena voi todeta, että ne soljuvat ihan mukavasti eteenpäin ainakin ruuhka-aikojen ulkopuolella. Aamuisin ja kello neljän aikaan arkisin, voi matka kestää pidempään. Bulevardien varressa olevat alueet ovat kritiikkissä myös saastuneita ja vaarallisia mm. jalankulkijoille. Tähän voi todeta, että kyllä mannerheimintien varressa asuu nytkin ihmisiä ja tulee varmasti myös jatkossakin asumaan. Rakentamista on myös ilmansaateiden näkökulmasta mallinnettu uraa uurtavalla tutkimuksella, jossa on mukana mm. ilmatieteenlaitos.

Kaikenkaikkiaan syntyy vaikutelma, että ollaan eniten huolissaan ulkopaikkakuntalaisten asioista helsinkiläisten kustannuksella. Pitäisiko Helsingin alistua espoolaisten tai nurmijärveläisten tahtoon? Tuskin nurmijärveläisetkään pitäisivät siitä, että minä täältä Alppilasta menisin vaatimaan uusia bussivuoroja Lepsämästä kylille.

On syytä muistuttaa, että joukkoliikenne on politiikassa linjattu etusijalle yksityisautoiluun nähden, ja bulevardit kokonaisvaltaisine ratkaisuineen totoeuttavat juuri tätä politiikkaa. Hitusen pidentyvät matka-ajat kehäteille saakka eivät ole kestävä peruste kaataa mittavaa kaavahanketta, johon on uhrattu aikaa ja joka nojaa erääseen suomalaisen demokraattisen vallan perusasiaan, eli kuntien itsemääräämisoikeuteen. Jos kaava kaatuu tähän, kertoisi se oikeastaan vain siitä, että järjestelmässä on jotain vikaa, kun vaaleilla valitut poliitikot tekevät päätöksen, joka sitten torjutaankin jossain virastotalon takahuoneessa. Valta ei ole siellä missä sen pitäisi. Onko meillä varaa viivytellä samaan aikaan, kun pääkaupungin kasvu nostaa vuokria ja vaikeuttaa elämää? Bulevardien läheisyyteen on suunniteltu 80 000 asukkaan kodit.  Minne nämä ihmiset sitten laitetaan, jos kaupunkia ei tiivistetä kehä ykkösen sisäpuolelta? Ruletti on aloitettava alusta, ja kuten hyvin teidämme, se kestää ja kestää.

Yleisellä tasolla on ikävä huomata, että nykyään niin monesti asiat jumiutuvat järjestelmään. Sote malli kaatui heikkoon valmisteluun. Kalasataman rakentaminen oli jumissa vuosia valitusruletin vuoksi, ja nyt on mahdollista, että yleiskaava kaatuu, kun bulevardit eivät kelpaa viranomaisille. On tietenkin hyvä, että on olemassa mekanismeja, joilla varmistetaan hankkeiden oikeudelliset perusteet, eikä niitä voi kaventaa, mutta vaarana on se, että päätöksenteko halvaantuu, kun viimeinen sana sanotaankin suljetuissa kammareissa valtuuston äänestyksen sijaan.

Oikeusjärjestelmän riippumattomuus ja kyky astua politikoinnin yläpuolelle laitetaan tässä testiin. Olisiko syytä jatkossa tehdä niin, että kaavan valitusaika umpeutuisi ennen kuin se tuodaan valtuuston äänestykseen?  Ensin pitäisi suunnitella, sitten kysyä vastustaako joku, ja lopuksi sinetöidä. Vähän niin kuin alttarilla. On väärin julistaa pari vihityksi, ja vasta sitten tiedustella onko paikalla joku, joka vastustaa tätä liittoa.