Joulublogi

Joulunalusviikko on kaupungissa melkoista hulinaa. Kansa juoksee kaupasta kauppaan, joululaulut soi, ja stressitasot on monilla tapissa. Äkkiä ei tunnu, että ruuhkan keskellä ihmisten seuraa kaipaisi ainakaan kovin pian, mutta monille juuri tämä aika vuodesta on henkisesti se kaikkein rankin. On pimeää ja yksinäistä. Viimeistään perjantaina on Helsinki jo tyhjentynyt, kun “junan tuomat” kaupunkilaiset, kuten minäkin, matkaavat kotiseudulleen viettämään laatuaikaa perheittensä luo.

Silloin kulminoituu monen kaupunkiin jäävän kohdalla myös yksinäisyys. Erityisen rankasti se tuntuu yksinelävien vanhusten kohdalla. Niiden joiden puoliso on ehkä jo siirtynyt majan majoille. Monet nuoremmatkin voivat tuntea alakuloa, jos ovat jääneet kaupunkiin esim. töiden takia. Usein on niin, että yksinasuvien lähtökohtaisesti oletetaan olevan töissä, jotta perheelliset voivat viettää pitkät joulunpyhät yhdessä. Moni yksinasuva tietenkin suhtautuu tähän ymmärryksellä, mutta se on silti epäoikeudenmukaista.

Miksi joulu sitten tuntuu usein niin ahdistavalta sitä yksin viettävien kohdalla? Olen räknännyt jouluun liittyvän alakulon johtuvan siitä, että se on lasten juhla ja usein se talven kohokohta lahjoineen, piirrettyineen ja kaikkine herkkuineen. Se on myös lomaa koulusta ja parhaimmillaan pelkkää leikkiä, laulua ja lekottelua. Kun tämä kokemus on lähes kaikkien lasten kohdalla sama, on lienee selvää, että siihen useimmiten liittyy voimakkaat, iloiset tunteet ja muistikuvat.

Yksin asuvilla aikuisilla asia voi olla toisin. Joulu ei olekaan enää lomaa, tai se voi tarkoittaa sitä, että ystävät ovat jossain muualla, läheistensä luona, kun itsellä ei ole ketään. Juhla jota lapsena odotti riemulla, onkin muuttunut yhtä kurjaksi kuin mikrossa lämmitettävä eineskinkku. Myös lahjat ovat osa tätä kokemusta. Lahjan saaminen tuntuu aina hyvältä, sillä se toimii ikäänkuin osoituksena siitä, että joku muistaa. Jos jää ilman paketin pakettia, voi tunne olla musertava. Lapsena ajatus siitä, ettei saisi lahjoja, olisi ollut täysin absurdi. Se tarkoittaisi, että oli ollut niin paha ihminen, että ei ansaitse niitä. Tämä sama ajatusrakenne voi kantaa myös aikuisuuteen, vaikka rationaalisesti voisikin perustella itselleen, että kyse ei lienee tuhmuudesta. Kukaan ei vain muista tai välitä, mikä ahdistaa. Kaikkein syvin yksinäisyys on niin piilossa, että edes sen havaitsemiseen on tehdävä aktiivisesti töitä. Monille suurin kynnys voi olla pelkästään sen myöntäminen, että tuntee olevansa yksin.

Onneksi Helsingissä on toimijoita, jotka tempauksillaan ja työllään pyrkivät tuomaan iloa myös yksinäisten elämään tänäkin jouluna, mm. portsarit ovat Teemu Potapofin johdolla viemässä joulutervehdyksiä yksinäisille vanhuksille. Monien järjestöjen kriisipuhelimet päivystävät juhlapyhinä ja tarjoavat juttuseuraa sitä kaipaaville. Helsinki Mission seniorien joulujuhlaa vietetään tänään 21pv Mikael Agrikolan kirkolla. Jos joululahjaideat ovat vielä hakusessa, niin kannattaa vilkaista Helsinki Mission aikalahjat. Ainoa yksinäisyyteen tehoava lääke on toinen ihminen.

Meidän olisi mietittävä miten lieventäisimme eri sukupolvien välistä rakenteellista erottelua. Lapset/nuoret ja vanhukset ovat laajemmassa kuvassa melko irrallaan toisistaan. Sellaiset hankkeet, joissa tätä erottelua voitaisiin madaltaa, parantaisi hyvinvointia kautta yhteiskunnan.

Olen hyvin kiitollinen, että itse voin vietää jouluni, kuten kaikki 35 aiempaa jouluani, perheeni parissa Pohjois-Karjalassa. Tiedän, että tulee vielä joulu, milloin näin ei ole.

Rauhallista joulun aikaa kaikille.

Ajatuksia YLEn sensuurikohusta

Lehdistössä kohisee, joten skandaaleja tutkineena – tässä “my 2 cents” tapaukseen Sipilän Terrafame -jääviyskohun uutisointihyllytyskohu. Niinpä… otappa näistä sitten selvää.

Viikontakainen pääministerin Terrafame jääviyskohu kimposikin yllättäen aivan uuteen suuntaan, kun ilmeni, että YLEssa on koettu toimituksen johdon taholta painostusta. Vastakkain on ollut päätoimittaja Atte Jääskeläinen sekä politiikan toimitus ja Ruben Stiller. Soppaa hämmentää kaupallinen media, etunenässä Suomen Kuvalehti, joka on katsonut skandaalien hengessä aiheelliseksi otsikoida nettijuttujansa mm. sanoilla “kuka valehtelee”. Yleensä niin asialliselta kuvalehdeltä yllättävän sensaatiohakuinen otsikointi.

Ihanaa! Freshiä! Media syyttää toista mediaa valehtelusta! Jos tätä tapahtuisi enemmän, olisiko kansalaisten tuntuma julkiseen keskusteluun valppaampi? Media yleensä kohtelee toisiaan silkkihansikkain. Toki tässä yhteydessä asia on henkilöitynyt, joten ehkä puhe koko mediasta on hieman turhan lavea, mutta tapaus on kuitenkin harvinainen. Yleensä kiistat toimituksellisiin linjauksiin pysyvät työpaikan sisäisinä asioina, sillä kuuluuhan journalistiseen ammatillisen vastuun ja etiikan koodistoon mm. salassapito esimerkiksi lähdesuojan osalta. Asioita ei muutenkaan levitellä toimituksen ulkopuolelle, ja lojaaleja ollaan yleensä koko ammattikunnalle, riippumatta ollaanko töissä kaupallisella vai julkisella puolella.

Tilanne on varsin erikoinen, mutta se ei tyyliltään poikkea kovin paljoa monistakaan viimevuosien merkittävistä skandaaleista. Tarjolla on ollut havaittua normirikkomusta ja paljastuksia. Skandaalimylly pyörii niin pitkään, kun mehukkaita näkökulmia ja eipäsjuupas väittelyä on tarjolla. Siihen osansa on tarjonnut mediakenttä eri puolilta. Ne jolla on jotain hampaankolossa, nousevat nyt esiin, kuten teatteriohjaaja Kuparinen on tehnyt, kertoessaan kuinka häntä oli koetettu bannata Pressiklubi -ohjelmasta, “koska Sipilän vaimo oli loukkaantunut hänen näytelmästä”. Tämä näyttää ulkopuoliselle hieman erikoiselta, sillä siitä syntyy vaikutelma, että Kuparinen olisi jonkin ajojahdin kohteena. On vaikea uskoa, että Sipilän vaimo valittaisi huonoa kohteluaan miehelleen, joka soittaisi Jääskeläiselle pyytääkseen tätä hyllyttämään Kuparisen Stillerin ohjelmasta. Ihan vaan kostoksi, niinkö? Jos tämä skenaario olisi totta, olisi syytä huolestua, koska se paljastaisi pääministerin pikkusieluisuuden sekä puuttumisen riippumattoman YLEn toimintaan. Vaikka uskoisi mitä tahansa Sipilän herkkyydestä oman asemansa ja lähipiirin suhteen, lestadiolaisen esivaltamentaliteetin hengessä, niin tätä on vaikea sulattaa. Jääskeläinen torjui Pressiklubissa 2.12 nämä näkökulmat ja sanoi, että päätös Kuparisen roolista oli kokoajan Stillerin itsensä harkinnassa. Oliko tämä painostusta? Jos muuta ei löydy niin voi kyynel.

Tuskin jääskeläisen linjaus Sipilää koskevan uutisoinnin vähentämisestä pelkästään katkaisi kamelin selkää. Näissä on mukana aina ripaus henkilökemiaa. Toimittajien piirissä on varmasti myös koettu jo pidemmän aikaa, että pääministeriä kohdellaan liian suopeasti, ja se on henkilöitynyt Jääskeläiseen. Kohu vaatii polttoainetta, mutta uudet ulostulot ovat Kuparisen lisäksi kuitenkin jääneet vähälle, joten se mitä luultavimmin kuivahtaa kassaan. Toimittajien mieleen on noussut varmasti moni aiempi keskustelu johdon kanssa. Oliko jokin viesti toimituksen linjasta kenties “tietoon saattaminen”, ohje, pyyntö vai komento? Sitä lienee mahdotonta todentaa, kun kyseessä on keskustelu, jota ei ole tallennettu. Siksi kynnys lähteä tekemään uusia paljastuksia lienee melko korkea.

Jos katsotaan pelkästään tätä hyllytyspäätöstä: päällimmäinen vaikutelma joka minulle tästä jäi, on että toimittajat ovat nyt oman egonsa sokaisemia. Mihin unohtui laajemmat journalistiset perusteet, ja se mitä tasapuoliseen, objektiiviseen ja laadukkaaseen journalismiin kuuluu? Toimittajat kokevat tämän sananvapauskysymyksenä, ja siirtävät journalistiset perusteet toissijaisiksi. Neljän päivän myllytys ilman mitään uutta asiaa kertoo mielestäni jostain aivan muusta kuin siitä, “että kansalaisilla on oikeus tietää.” Newsflash: kansalaiset on tienneet jo 3 päivää sitten, ja asia on mennyt oikeuskanslerin tutkintaan. Jääskeläisen perustelut uutisoinnin “volyymin laskemiselle” olivat mielestäni oikeita ja ennenkaikkea riittävät. 

Vai oliko kyseessä sittenkin vain Stillerin oma lehmä? Kyllä minuakin korpeaisi, jos useiden päivien valmistelutyö pitäisi laittaa sivuun, ja aloittaa alusta jollain toisella aiheella.

Ei ole kauaa siitä, kun salaiset ohjuskokeet nostivat kuhinaa lehdistössä. Lopputulos toimituksen (Hesari) skandaalin kaivelulle oli se, että useamman päivän pöyhiminen ei tuottanut juuri mitään klikkauksen arvoista. Lopulta virheelliset tulkinnat hollantilaisten tutkijoiden kommenteista nousivat otsikoihin ja presidentti Niinistö joutui antamaan kiusallisia lausuntoja asian selvittämiseksi. Myöhemmin paljastui, että uutisointi oli rakennettu tulkinnaltaan epäselvien kommenttien ympärille. Mutta mitäpä siitä, kun klikkauksia satoi! Tämä on erityisen leimallista nykyajan kaupalliselle medialle – hutkitaan eikä tutkita. Ongelma on se, että taloudelliset intressit näyttävät ohittaneen maineen merkityksen. Ongelma voi myös olla se, että toimittajat ovat kovan paineen alla saada juttuja ulos. “Lemmikkejä”, joiden eteen on tehty tuntikausia töitä, ei raaskita tappaa. Resurssit on niukat. YLE on kuitenkin taloudellisesti riippumaton niin valtion budjetista kuin mainostajistakin. Vaikuttimia on silloin etsittävä jostain muualta, jolloin jäljelle jää ideologiset ja inhimilliset syyt, sekä erilaiset tulkinnat uutisarvosta.

On esitetty, että YLEssa on paineita liittyen pääministeri Sipilää koskevaan uutisointiin. Lisäksi on sanottu, että YLEn puolueettomuus olisi jotenkin uhattuna tai, että ainakin sellainen vaikutelma on tässä kohussa syntynyt. No jokainen voi pohtia sitä merkitystä tahollaan, mutta siitä näkökulmasta tässä on jotain hyvääkin. YLEn toimittajat ja ex-toimittajat puhuvat nyt kokemuksistaan, sillä matopurkki on auki. Tarjolla on kokeneita tekijöitä (Stiller, Päivärinta, Ervasti), jotka ovat antaneet kommentteja ja tehneet jopa juttuja. Erikoista on kuitenkin se, että henkilöt jotka ovat osallisia kohuun ovat osin myös vastuussa keskustelun fasilitoinnista. YLE on Suomen mediakentässä tiennäyttäjä ja eräänlainen mittatikku, joten tietty hygienia, miten tämmöisiä sisäisiä kohuja viestinnällisesti rakennetaan, voisi olla suotavaa.

Mitä me kansalaiset tästä kostuimme? Kohu meni korkean profiilin mediakasvojen keskinäiseksi riitelyksi. Se saattoi heikentää joidenkin uskoa YLEn toimintaan, mutta se voi myös vahvistaa sitä. Tämä osoittaa, että ainakin toimittajat, jotka nimenomaan tekevät juttuja, ovat valppaana eivätkä kaihda nostaa kissaa pöydälle, jos kokevat puuttumista. Se on ihan positiivinen merkki, jos joku pelkäsi, että YLE on mätä vallanpitäjien äänitorvi (kuten SOMEssa on tuntunut paikoin olevan). Ikävämpänä seikkana lienee, että tämä voi nakertaa YLEn työilmapiiriä entisestään. Toivottavasti käy päinvastoin ja ilmapiiri puhdistuu.

Tsemppiä YLEn porukalle, joka tekee tärkeää työtä tiedonvälityksen parissa. Vahva ja turvatulla rahoituksella toimiva itsenäinen, julkinen uutistoimitus on kaikkien etu. Silloin aikaa jää vaikka vähän nahisteluun.